Mutta tulla hänen morsiamekseen, hänen vaimokseen! Päätöksen täytyi pian tapahtua.
Hänen rintansa täytti outo tuska, tunne, jonka hän kerran ennen oli tuntenut — eräänä syysiltana, kun hän Seppälän aholla oli kohdannut Pekan… Oli syksy, lehdet rapisivat puista… joutsenparvi liiteli heidän päittensä päällitse ja aurinko kultasi valkeat siivet. Ympärillä oli sydänmaan suuri yksinäisyys. Silloin olivat heidän sielunsa koskettaneet toisiaan. Aili oli pelästynyt. "Pekka, oletko veljeni?" oli hän huudahtanut. Hän muisti sen niin selvään. Ja nyt hän myöskin sen ymmärsi.
Kihlautua Pekkaan — se on kihlautua Kaarilaan, sydänmaahan, yksinäisyyteen, kihlautua työhön, huoleen, kansaan suruineen ja iloineen…
Aili säpsähti ja sulki kätensä ristiin. Kylmä väre pöyristytti hänen ruumistaan, selittämätön juhlallisuuden tunne hänet valtasi.
Hän pyyhkäisi kiireesti pois kyynelen poskeltaan, nousi ja alkoi hitaasti astella eteenpäin.
— Auta minua Jumala, sano minulle, mitä minun tulee tehdä!
Hän tunsi, että jos hän luopuu Kaarilasta ja Pekasta, niin hänen mieleensä jää kamala tyhjyys. Hän ei viihdy missään muualla kuin Kaarilassa, häntä ei kukaan muu ymmärrä kuin Pekka, tuo hyvä, luotettava ja puhdassydäminen Pekka…! Ehkä tämä, mitä hän nyt tuntee, onkin rakkautta.
Tunnin kuluttua lähtee juna. Kirje voi vielä ehtiä. Kiireesti Aili alkoi astua kaupunkia kohti. Hän meni suoraan rautatieasemalle, hankki paperiarkin, kirjekuoren ja lyijykynän ja kirjoitti, nojaten ikkunanpieleen: "Kiitos kaikesta! Minä tulen. Ole lauantai-iltana vastassani asemalla. Aili."
Hän liimasi hermostuneesti kiinni kirjekuoren ja riensi kirjelaatikolle. Vielä siinä hänet valtasi epäilys ja hänen piti koota ajatuksensa:
Enhän ole kevytmielinen, tiedänhän että tämä on ainoa, joka minua voi tyydyttää. Auta Jumala, että Pekkakin tulisi onnelliseksi!