Miten Pekka, tuo umpimielinen luonne, olikaan mahtanut kärsiä! Aili kärsi hänen kanssaan, kun hän vain sitä ajatteli. Hänen mielensä kävi yhä vakavammaksi ja surullisemmaksi. Hänen oli Pekkaa niin sanomattoman sääli.
Hän siirsi vastauksensa päivästä päivään ja pakeni yksinäisyyteen ajattelemaan. Vihdoin tuli taas päivä, jolloin posti läksi Kaarilaan ja hän tunsi, että hänen piti tehdä päätös.
Hän ei ollut nukkunut koko yönä, ja heti pankista päästyään kiirehti hän kävelemään kaupungin syrjällä olevaan puistoon. Kevät oli tullut tavattoman nopeasti. Oli lämmin päivä, kaduilla vilisi vaaleisiin puettuja herroja ja naisia keveissä kesähatuissa. Puistossa vihannoivat nurmikot, vanhat puut olivat hiirenkorvalla, kiiltävänä lepäsi laaksossa lampi ja tyynenä uiskenteli pinnalla joutsen, antaen valkean kuvansa päilyä veden kalvossa. Aleneva aurinko valoi hohdettaan ilmaan, joka tuoksui.
Aili valitsi syrjäiset polut ja likeni etäisimpiä kumpuja. Kuinka Pekka oli mahtanut kärsiä, Pekka, hänen veljensä… Hän oli häntä jo kauan rakastanut. Ehkä jo lapsena, kun he yhdessä leikkivät.
Totta oli, että he silloin olivat olleet erottamattomat ystävät. Yhdessä he olivat myyrineet hiekkaläjillä, leiponeet savikakkuja ja keksineet jos jonkinlaisia leikkejä. Miten monesti Pekka oli ottanut hänet syliinsä ja kanniskellut häntä, kun hän väsyi… Kuinka Pekka aina oli pitänyt hänen puoliaan ja suojellut häntä, jos mahdollinen vaara uhkasi!
Aili istuutui penkille, antoi katseensa liidellä pitkin vihannoivia nurmia ja muisteli entisiä aikoja. Pienet tapaukset, joita ei hän milloinkaan ennen ollut huomannut, johtuivat nyt hänen mieleensä… Kuinka kerran isä oli aikonut lähteä kirkolle ja ottaa Pekan mukaansa, mutta Pekka oli ruvennut itkemään ja sanonut, ettei hän lähde, jollei Aili pääse… Ja liikutettuna poikasen pyynnöistä oli isä todellakin ottanut Ailin mukaan. He olivat sitten Pekan kanssa istuneet isän kääsien takana.
Kerran kesällä… Oli juhannusaatto ja talo oli koristeltu lehvillä. Iltapäivällä tuli vieraita, muiden muassa muuan kauppias, joka tavallisesti toi mukanaan tuliaisia lapsille. Aili ja Pekka olivat vieneet vieraansa tupaan, jonka permannolle oli levitetty tuoreita heiniä, ja siellä he nyt piehtaroivat, nakerrellen kauppiaan tuomia vesirinkelejä… Pekka oli sinä päivänä saanut uudet saappaat ja Aililla oli uusi, sinisenkirjava pumpulihame… He rupesivat leikkimään panttileikkiä. Tuli sitten sellainen tapaus, että Pekan panttinsa lunastukseksi piti ajaa ulos tuvasta kaikki ihmiset siinä järjestyksessä, jossa hän heistä piti — nimittäin jättää sen viimeiseksi, josta hän piti enimmin… Pekka joutui suuresti hämilleen, mutta malttoi mielensä ja ajoi ensin suurella melulla ulos piian, joka sattumalta oli tullut tupaan. Sitten sai lähteä Maija, joka oli joukosta nuorin ja joka oikeastaan armosta oli otettu koko leikkiin. Kaikista viimeksi lähtemään määrättiin Aili…
Hänen täytyi hymyillä läpikäydessään noita muistoja. Ne olivat niin kirkkaat ja heleät… Sittemmin oli heidän välinsä kyllä muuttunut. Pekka oli ollut paljon poissa. Aili oli sulkeutunut itseensä ja käynyt maailmalle katkeraksi. Hän oli ruvennut kaipaamaan pois Kaarilasta.
Sitten oli Eero tullut, Eero, joka nyt vapaana asteli etelässä! Aili ajatteli häntä tyynesti, tuntematta tuskaa tai surua. Kummallista, miten pian hän olikaan saattanut hänestä luopua! Mutta syynä oli se, että kaipaus maalle niin kokonaan oli täyttänyt hänen rintansa. Hänessä ei ollut sijaa millekään muulle.
Kuinka hyvin hän ymmärsi Pekan!