— Mutta jos minä sanon, ettei se ole sulanut. Mitä pannaan?… Jos sinä voitat, niin…
— Sinun pitää minulle esimerkiksi ommella jotakin… ja minä…
— Annat minulle jonkun kirjan!
— Hyvä.
He naurahtivat, ojensivat toisilleen kätensä ja läksivät rientämään ylös mäkeä. Päästyään harjulle, suuntasivat he paikalla askeleensa sinne, missä oli äkkijyrkin kohta.
— Minä olen voittanut, minä olen voittanut! riemuitsi Aili.
Rotkon pohjalla näkyi todellakin vielä läjä liankarvaista lunta. Tiheät puut ja suuri kivilohkare estivät päivän säteitä milloinkaan pääsemästä sinne.
— Kummallista! sanoi Eero. — Minkä kirjan tahdot?
— Sen saat sinä päättää. Minkä vain annat.
Aili taipui kiireesti taittamaan kellastunutta heinää maantienlaidasta. Hänen poskensa hehkuivat ja sitä ei hän tahtonut näyttää. Heidän ympärillään leveni laaja näköala: vihreään vivahtelevia metsäisiä harjanteita, joiden ääriviivat tasaisina kaartuivat taivasta vastaan, siellä täällä vettä tai jokunen asumus ja maantie, joka ponnisti ylös ahteita, pian kadotakseen laaksojen peittoon, sitten taas sukeltaakseen esiin mutkikkaana kuin luikerteleva mato. Mäen alla oli torppa.