Miten monta kertaa Aili jo tänäkin vuonna oli seisonut siinä Kiutun mäellä antaen silmänsä seurata puunlatvojen sorjia muotoja. Maaliskuusta asti oli hän miltei joka päivä tehnyt sinne toivioretkensä, nähdäkseen kevään kehkeytymistä. Sillä sieltä saattoi kaikista parhaiten seurata, miten mättäät paljastuivat, miten lumi metsästä aleni ja mihinkä karvaan puut milloinkin pukeutuivat. Veljensä Pekan kanssa oli hän kevättalvesta retkeillyt hankia myöten kauas saloille. Pekka oli hänelle kertonut suunnitelmiaan, selittänyt miten hän viljelyksensä järjestäisi, miten ojittaisi suot, mitä kylväisi mihinkin paikkaan. Kiutun mäelle näkyivätkin kaikki Kaarilan maat. He olivat istuneet kivellä päiväpaisteessa. Ja Pekka oli puhunut tyynellä äänellään ja tehnyt levollisia liikkeitään vainioita ja niittyjä kohti, Ailin ajatusten usein ladellessa kaukana muilla mailla.
Eeron tultua Kaarilaan oli Aili hänestä saanut uskollisen toverin. Teiden vielä ollessa huonoja, ei hän saattanut käyttää polkupyöräänsä, ja niin he tekivät pitkiä jalkamatkoja, huolimatta kelirikoista ja epävakaisista ilmoista. He kävivät "katsomassa kevääntuloa", niinkuin he nimittivät retkiensä tarkoitusta. Kiutun mäki oli ensinnä paljastunut lumesta. Sen rinteiltä olivat he löytäneet ensimmäiset vuokot. Ja koivun kylkeen mäen harjalla oli Eero eräänä lämpöisenä iltana piirtänyt heidän nimensä. Mutta syvällä rotkossa mäen alla löytyi vielä lunta. Ja sen sulamista kävivät he nyt miltei joka päivä katsomassa.
Eero oli asettanut pyöränsä puuta vastaan. Hän oli urheilupuvussa: lyhyet housut, matalat kengät ja takin alla pehmeä paita, jonka alaskääntyvää kaulusta piteli punainen, sidottu silkkiliinanen. He seisoivat äänettöminä pitkän aikaa. Ajatukset palasivat vähitellen siihen uomaan, jossa ne olivat liikkuneet ennenkuin he olivat ruvenneet kiistelemään lumesta Kiutun mäen rotkossa.
— Ei, katkaisi Eero äkkiä hiljaisuuden, paljastaen päänsä ja antaen ilman hivellä otsaansa, — en olisi ikinä aavistanut että kevät maalla voi olla näin ihana. Olen aina kuvitellut elämän tällaisessa sydänmaassa sietämättömäksi paitsi juuri kesällä. Tämä toukokuu täällä on mieleni muuttanut: olen täällä nuorentunut, voinpa sanoa uudesta syntynyt. Tänne luonnon helmaan olisin voinut ennenkin tulla, sensijaan että olen istunut kevätkauden ummehtuneessa Helsingissä.
— Niin, mikset ole tullut! hymähti Aili ja nosti hetkiseksi päätään.
Hän oli astellut pää kumarassa. Maalaamattomalla kepillä, jota hän piti kädessään, huiski hän tuontuostakin ilmaa tai kosketteli tietä.
— Niin, miksen ole tullut? toisti Eero. — En ole tietänyt tulla enkä kai nytkään olisi osannut täällä nauttia, enkä olisi päässyt osalliseksi luonnon salaisuuksista, jollet sinä olisi minua opastanut. Kas, emo Luonnolla on ihana aarreaitta, mutta avaimia siihen on hän jakanut ani harvoille. Sinut, Aili, on hän tehnyt uskotukseen.
Hän käänsi tyttöön kasvonsa, jotka olematta säännölliset olivat sangen kauniit. Kalpea ihonväri oli otsalla valkoinen ja siitä alkoi pehmoinen, ruskea tukka. Nenä oli päästään hiukan pyöreä, huulet paksuhkot, ylähuulessa parranuntuvia. Silmät olivat ruskeat ja ne ne omituisella loistollaan hallitsivat koko hänen olentoansa. Niissä oli jotakin kummallisen verhottua, pohjatonta.
Tyttö ei kääntänyt katsettaan tiestä, jota hän asteli. Hänen sieraimensa hiukan värisivät, muutoin ei mikään hänen kasvoissaan ilmaissut mielenliikutusta. Valkea huivi oli sidottu niskaan sillä lailla että päät valuivat olkapäille, otsalta oli se sileänä kuin nunnan päähine.
— Sanot, alkoi hän hitaasti, — että omistan avaimen… Niin, minä sen omistan, avaimen luonnon salaisuuksien valtakuntaan. Se onkin ainoa aarteeni…