Viime sanat kuiskasi hän kiihkeästi ja nosti päätään. Eero seurasi häntä ihastunein katsein. Oli hetken äänettömyys. Tyttö jatkoi:
— Mutta minä en ole tyytyväinen sittenkään, tahdon pois, en tiedä minne… Miksi tahdon pois? Olenhan onnellinen, äiti, Pekka, kaikki ovat minulle niin hyvät kuin kuuluisin taloon omana lapsena. Ja minä kiittämätön olento…
— Kuinka hyvin sinut ymmärrän! huudahti Eero. — Se on niin luonnollista, sillä olethan nuori: sinun täytyy saada nähdä hiukan ulommaksi kotinurkkia, päästä nauttimaan maailmasta ja elämästä…
Kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa jatkoi tyttö ikäänkuin omia ajatuksiaan selvittääkseen:
— Vasta kolme viikkoako sinä Eero olet ollut Kaarilassa…? Niin, ei sitä ole enempää. Mutta kaikki on muuttunut. Sinä tulit Helsingin rikkaasta elämästä yksinäisyyteemme, kerroit kaikista riennoista ja pyrinnöistä siellä. Olinhan kyllä sanomalehdissä lukenut tuosta kaikesta, mutta itse olin aina jäänyt loitolle… Varsinkin kun sinä kerroit taistelusta, jota siellä käydään suomalaisuuden oikeuksien voittamiseksi, niin minä heräsin ikäänkuin unesta… Täällä koko pitäjässä puhuu herrasväki ruotsia, enkä ollut tullut ajatelleeksikaan että olisi toisin, vaikka kyllä aina olen rakastanut kansaa. Ja kansa on näillä mailla tottunut kuulemaan säätyläisten puhuvan ruotsia. Kerran esimerkiksi kun eräässä talossa kirkonkylässä oli kesävieraana muuan professorin perhe ja minä kysyin isäntäväeltä, mimmoista väkeä he olivat, niin sain vastauksen: "olivathan ne niin ystävällisiä, hyviä ihmisiä ja olivathan ne muuten ihan kuin herrasväkeä, mutta puhuivat suomea!" Eikö se nyt ole kuvaavaa?
Eero nauroi.
— Ja minäkin, kuinka olen voinut elää niin sokeana? jatkoi Aili. — Sitä ei enää voi auttaa. Mutta nyt on minuun syttynyt tarve rakastaa kansaani entistä enemmän, minä tahdon jotakin tehdä sen hyväksi, vaikuttaa… Mutta samalla minä täällä ikävöin niin sanomattomasti. Tahdon pois. Miksi ja minne? Täällähän juuri on kansani. Tänne pitäisi minun siis jäädä…!
— Kyllä. Tänne sinun pitääkin jäädä, mutta ensin täytyy sinun hiukan saada nähdä maailmaa, nauttia elämästä. Katso, nuoruus sitä vaatii… En ole taitanut tulla sitä sanoneeksi, mutta olen usein ajatellut, että Helsinkiin sinun pitäisi päästä joksikin aikaa. Ethän vielä ole pääkaupunkia edes nähnyt.
Aili säpsähti.
— Helsinkiin! sanoi hän ja silmät loistivat.