— Niin juuri. Olet nyt kahdenkymmenen kahden vanha, mutta nuoruutta ei sinulla oikeastaan koskaan ole ollut samassa merkityksessä kuin muilla. Eikö totta?
— Kuinka niin…?
— Oletko edes koskaan oikein tarpeeksesi tanssinut…? Nuoruus vaatii, että ihminen joskus saa heittäytyä hillitsemättömän ilon valtaan, oikein täysin siemauksin juoda elämän maljasta… Oletko koskaan sitä tehnyt…?
Aili mietti.
— En sillä tavoin. Ja jos Helsinkiin pääsisinkin, niin en itse asiassa tiedä, osaisinko siellä nauttia. Täällä kotona nautin metsästä, keväästä… Mutta Helsingissä, vieraitten ihmisten joukossa, mistä siellä nauttisin…?
— Sepä oli kysymys, verraton kysymys! Tietysti konserteista, teattereista… Menenpä niin pitkälle että tanssiminen — ajattele: sileä, suuri permanto ja hurmaavat valssin sävelet — suuresti tulisi sinua huvittamaan!
Aili hymyili niinkuin hymyillään mahdottomuudelle. He astuivat alas mäkeä, poikkesivat valtatieltä ja tulivat portille, josta polku vei torpalle metsässä.
— Ehkä huvittaisi, sanoi Aili, — tanssinhan mielelläni. Mutta ei ajatella sitä. Huviretkiin ei nyt ole varaa. Tuletko Niemelään?
Vastaamatta avasi Eero portin ja jatkoi:
— Minäpä alan puuhata ja saat nähdä että lupa tulee. Olen minä eläessäni ajanut läpi vaikeampiakin asioita.