Eero puhui kiihkeästi, voitonvarmuudella. Aili nauroi, se vain kiihdytti Eeroa. Äkkiä lensi hänen päähänsä tuuma, ja hän näpäytti sormiaan niinkuin hänen tapansa oli sellaisissa tilaisuuksissa.
— Marraskuun lopulla panee Osakunta toimeen arpajaiset kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla. Juuri niihin sinun pitää tulla. Minä pyydän sinut paikalla masurkkaan. Saanko kunnian…
Kohteliaalla kumarruksella, aivan kuin tanssisalissa kääntyi hän Ailin puoleen. Ilme hänen kasvoillaan oli kokonaan muuttunut. Hän oli sinä hetkenä ikäänkuin riisunut maalaisnaamarinsa ja pukeutunut kaupunkilaisasuunsa. Ailin seuraavat sanat palauttivat hänet taas entiselleen.
— Kiitos, kiitos — valitettavasti minä en osaa masurkkaa.
— No, minä opetan sinulle! Saat nähdä että tulet tanssimaan aivan erinomaisesti. Ah, millä ylpeydellä minä sinua sitten vien!
— Hyvä. Jos nyt siis opin masurkkaa, jos syksyyn asti eletään, jos Helsinkiin pääsen ja niihin arpajaisiin tulen — niin sitten tanssitaan yhdessä se masurkka.
Ailin äänessä oli niin paljon epäilystä, ettei siinä olisi voinut enempää olla jos hänelle olisi esitetty mikä mahdottomuus tahansa. Tutunomaisesti avasi hän tuvan oven ja astui edellä sisään.
— Kas, Aili neiti itse! pääsi emännältä iloisena huudahduksena.
Hän tahtoi viedä vieraat kammariin, mutta heidän erityisestä pyynnöstään jäätiin tupaan. Eero istuutui penkille ja nosti syliinsä pikku tytön, joka oli leikkinyt lattialla. Aili otti taskustaan kirjeen.
— Tulin oikeastaan muoria tapaamaan, sanoi hän. — Kai hän on kotona?