— Niin, vähän hotaisin selkään. Ei se siihen paljonkaan sattunut… Oli kanssa oma syyni, kun ryhdyin sellaista nuorta ja koreaa herrasväenpiikaa naimaan! Hissakan sain! Parempi olisi ollut, jos olisin ruvennut kauppoihin reilun, tasaisen talonpoikaisihmisen kanssa. Mutta kun se silloin oli olevinaan niin hempeä ja herkullinen, kun kerran nuorena miehenä tohtorissa käydessäni sen näin… Olisi saanut tohtori itse naida…!
Samassa tulee Emma rouva lääkkeineen ja tarpeellisilla neuvoilla varustettuna lähtee mies matkaansa.
Aamiaiseksi on miltei poikkeuksetta sianlihaa ja potaattia. Keskustelu pöydän ääressä koskee likinnä sitä mitä mahdollisesti aamulla jo on ehtinyt tapahtua. Pekka on tasainen ja tyytyväinen, jollei erityisiä harmeja ole ollut, äiti usein alakuloinen. Aili totistuu totistumistaan, hän hymyilee yhä harvemmin jota lyhyemmiksi päivät pimenevät. Aamupäivällä istuvat molemmat naiset ruokasalissa käsitöidensä ääressä. Ainoastaan harvoin he toisiaan puhuttelevat. Heidän välinsä ei ole aivan eheä, sillä Aili ei koskaan ole päässyt siitä tunteesta, että hän sittenkin on ottolapsi ja että äidin enemmän täytyy rakastaa omia lapsiaan. Mutta tätä tunnetta, niinkuin yleensä koko sieluelämäänsä, on hän huolellisesti salannut. Eikä äiti ole näkynyt hänen luottamustaan kaipaavankaan. Ainoa mikä heitä nykyään liittää yhteen on suru: molemmat ovat he rajattomasti rakastaneet Kaarilan herra-vainajaa, ja jonakin hiljaisena iltana häntä itkiessään vaipuvat he toistensa syliin, päästävät kyyneleensä hillitsemättömästi valumaan ja saavat siten toisiltaan lievennystä ja lohdutusta… Muuten ovat heidän mielipiteensä monasti vastaiset ja usein heiltä, kahdenkesken istuessa, puuttuu puheenainetta.
Virkkaustyö, niin kuivalta kuin se saattaa näyttää, voi sekin innostuttaa. Ylpeydellä katselee Aili muhkeaa välipitsiä, joka hänen käsissään pitenemistään pitenee. Se on sinertävän valkea ja tuoksuu puhtautta. Ja Ailin näppäryys kasvaa, päivä päivältä tulee työ tasaisempaa. Hän innostuu niin, että hän kelloa katsoen kutoo ja kun päivällispöytä on katettava, tekee hän sen malttamattomuudella. Hämäräkin saavuttaa hänet liian aikaiseen: hän ei malta jättää työtään, ennenkuin äiti muistuttaa ettei pidä silmiään pilata.
— Tule, Pulu, laulamaan! kuuluu samassa Pekan ääni salista.
Hän on tullut ulkoa ja heittäytynyt salin nojatuoliin viettämään hämyn hetkeä. Ailia hermostuttaa ettei määrätty mitta pitsiä vielä ole valmis.
— Pulu, etkö kuule? tulee taaskin salista.
— Voi voi, eihän minulla nyt olisi aikaa!
— Koko päivän olet istunut pitsisi ääressä. Eihän sillä nyt hengenhätää ole.
Aili ojentautuu suoraksi ja oikaisee käsivartensa. Hartioita särkeekin hiukan, niinkuin aina tekee kun on kauan istunut.