Illallisen jälkeen istutaan taas rauhallisesti pöydän ympärillä. Emma rouvalla on yllä silmälasit: hän lukee saksalaista kuvalehteä "Über Land und Meer", jonka joku sukulaisista aina antaa hänelle joululahjaksi. Aili kutoo pitsiään ja Pekka selailee viime viikon sanomalehtiä, jotka hän jo moneen kertaan on lukenut.
— Itsemurha! virkkaa hän äkkiä ja hänen ystävälliset piirteensä synkistyvät. — Tuota en olekaan huomannut. Kamalat ihmiset, pelkurit, kun tappavat itsensä! Se on oikein tullut muodiksi. Hyi!
Kiihkolla, joka hänelle on aivan tavaton, hän heittää sanomalehden käsistään ja alkaa kävellä edestakaisin. Hän on tuossa levottomuudessaan hyvin kömpelö. Ailin tekee ehdottomasti mieli nauraa häntä. Kun hän sitten vihdoin taas istuutuu paikalleen, nousee Aili salavihkaa ja noutaa hänelle kyökistä Mirrin, joka nukuttuaan uunin kuumassa on aivan lämmin.
— Silitä nyt tuota, niin rauhoitut. Vai ovat sinusta ne ihmiset niin pelkureja, jotka itsensä tappavat. Uskaltaisitkohan sinä?
— Uskallan enemmän kuin sitä: uskallan elää. Mutta ihmiset, jotka ovat kaiken hävittäneet, eivät uskalla elää. He pelkäävät elämää, sentähden he katkaisevat kaikki ja kuolevat. Mutta ei puhuta siitä!
Mirri makaa hänen käsivarrellaan hervottomana kuin lankavyyhti. Hän vaikenee kotvan aikaa ja selailee toisella kädellään almanakkaa.
— Pulu, arvaas…
— No?
— Kuinka monta viikkoa on jouluun?
— Tiedän sen arvaamattakin. Ylihuomisesta seitsemän viikkoa.