— Niin juuri. Kas, kun tiesit! Olet kai katsonut.
— Voi, voi, aikoja sitten.
Seuraa hiljaisuus. Lamppu ynisee, Jalo kuorsailee nurkassa.
— Täällä näkyy olevan Bismarckista uusi kuva! virkkaa Emma rouva haukotellen ja asettaa kuvalehden Ailin eteen, joka hänkin haukottelee, tartuttaen Pekkaan saman taudin.
Pekka nousee, asettaa Mirrin Ailin syliin, sytyttää lyhdyn ja lähtee talliin. Hetken kuluttua mennään levolle. Istuessaan yksin huoneessaan kirjoituspöytänsä ääressä kuulee Aili äidin vetävän kelloa ja Pekan riisuutuessaan kolauttavan saappaansa lattiaan. Sitten vaikenee kaikki. Aili yksin valvoo. Pää käsien varassa tuijottaa hän ikkunaan.
Pimeä on läpitunkematon ja hiljaisuus alkaa soittonsa. Sillä hiljaisuudellakin on äänensä. On ikäänkuin hiushienoja jouhia alettaisiin virittää. Aili tuntee niiden koskettavan hermojensa päitä. Hän istuu liikkumatonna pitkiä aikoja. Hänen silmänsä sattuvat kuvaan pöydällä. Se on nuori nainen, jonka sielukkaita kasvoja kihara tukka kaartaa. Kuva on vanhaa tekoa ja haaltuneilla kukkasilla koristettu. Aili tuntee nuo piirteet tarkkaan, sillä joka ilta on hän niitä katsellut. Se on hänen oman äitinsä kuva, hänestä itsestään ei hänellä ole mitään muistoa. Isästä ei ole edes valokuvaa. Emma rouvan kertomuksista tietää Aili äidistään sen vähän minkä tietää… Hän oli kaunis nuori nainen, jolta mies heidän avioliittonsa ensi vuonna kuoli. Lapsensa syntyessä heitti äiti henkensä. Tämä lapsi on Aili…
Miten olisi jos he eläisivät, oma isä ja äiti?
Hiljaisuuden hauraat kielet heläjävät hänen ympärillään. Niiden soitto kahlehtii hänet paikalle. Jos hän liikahtaisi, niin ne katkeisivat, mutta hän ei liikahda ja soitto jatkuu. Se häntä hivelee, se häntä kalvaa. Kaikki voimansa kooten hän vihdoin riuhtaisee itsensä irti, lyö nyrkillä otsaansa ja iskee hampaat huuleensa: hän tuntee epätoivoisan tuskaa. Miksi? Miksi…? Hiukan tyynnyttyään hän riisuutuu ja nousee vuoteeseensa. Siinä hän lukee kappaleen Uudesta Testamentista ja nukkuu levolliseen uneen.
Niin on siis päivä kulunut umpeen, pisarainen valunut lisää siihen viikkojen ja vuosien vuohon, joka muodostaa ihmiselämän.
Ja melkein aivan samanlaisena kuin eilinen, valkenee huominen päivä ja ylihuominen ja sitä seuraava. Viikon ainoa postipäivä yksin on toisenlainen kuin muut ja jännityksellä sitä odottaa koko perhe. Sillä jollei se muuta toisikaan, niin tuohan se sanomalehdet. Useimmiten kuitenkin tulee kirje Maijalta tai tohtorinna Wahlfeltilta, jonka luona Maija asuu. Se on vuoroin osoitettu Emma rouvalle, vuoroin Ailille, vaikka sisältö on koko perheelle yhteinen. Muuten menevät senkin päivän tapahtumat samaa tasaista kulkua. Perussävel pysyy aina muuttumattomana, vaikka äänilajit hiukan vaihtelevatkin. Eri torpparit käyvät eri asioillaan, tavallisesti huoliaan valittelemassa, usein myöskin kantelemassa toistensa tekoja, tai tuomassa keskinäisiä riitojaan taloon ratkaistaviksi.