Aili punastui ja koetti hymyillä vastaukseksi.
Vieraat saapuivat jo iltapäiväkahville. Tohtori, noin neljänkymmenen vuotias, roteva mustapartainen mies, esiintyi vaaleassa kesäpuvussa, valkea olkihattu päässä. Hän liehutteli voimiensa takaa Ailia, sillaikaa kuin apteekkarin apulaiset hartaudella kuuntelivat Maijan selityksiä uusimmista polkupyöristä ja postineiti ja hänen sisarensa virittivät paulojaan Eeron eteen.
Leikittiin panttileikkejä lehtimajassa. Ailin täytyi kerran panttinsa lunastukseksi luvata tohtorille kukkavihko. Tämä ilostui siitä suuresti, tarjosi Ailille käsivartensa ja vei hänet kukkalavan ääreen.
— Mitä kukkia tohtori tahtoo? kysyi Aili, nauruaan pidätellen.
— Mitä Aili neiti vain itse suvaitsee antaa… Paitsi noita keltaisia. Ei niitä, Aili neiti! huusi hän surkealla äänellä. — En pidä keltaisista.
Aili oli ojentanut kätensä taittamaan keltaisia ruusuja.
— Punasia tohtori tietysti tahtoo! huudahti silloin Eero lehtimajasta.
Koko seura purskahti suureen nauruun.
Illallisen jälkeen lähdettiin kokkokalliolle, missä kylän väki oli koolla. Herrasväen tullessa lakkasi tanssi hetkeksi, mutta kun herrat olivat valinneet kukin torpantyttärensä ja neidit tanssivat kylän nuorten miesten kanssa, niin oli ilo pian entistä ehommassa vauhdissa. Viulu vinkui, sammal vain tuprusi kallion revelmistä, kun tanssivat sitä polkivat.
Liikkumattomina lepäsivät lahden vedet, syvässä päilyi taivas ja metsäiset rannat. Rusko taivaalla oli ihmeellisen herkkä, ilma tuoksui. Räiskyen leimusi kokko ja kaiku kantoi laulua ja soittoa kauas järven taa, missä toisten tulien ääressä toiset nuorisojoukot kisailivat.
Hiukan erillään muista seisoi Eero, katsellen järvelle, jonka pintaa aurinko tulipunaisena pallona likeni. Tanssin lakatessa astui hän esiin, johti katseellaan väen piiriin ympärilleen ja alkoi: — Kansalaiset, hyvät ystävät!