— Pianhan se aika on mennyt! Oletko loppukesän kotona?
— Olen. Syksyllä tenttaan sitten Helsingissä loppuun ja järjestän asiat. Heti joulun jälkeen lähden. Pääasiallisesti kai tulen oleskelemaan Wienissä ja Parisissa. Kyllä se Parisi sentään kaikesta päättäen on kaupunkien kaupunki. Voi niitä Arvi Svahnin kuvauksia sieltä! Minun pitää joskus Helsingissä lukea sinulle joku hänen kirjeistään.
— Onko tuo Svahn paras ystäväsi?
— Niin, jos nyt miesten kesken voi puhua parhaasta ystävästä samassa merkityksessä kuin naisten kesken, voin todellakin sanoa sitä Arvista. Jo poikina me uskoimme toisillemme kaikki ajatuksemme. Ja ensi ylioppilasvuosina olimme erottamattomat. Mutta nyt hän on ollut poissa kolmatta vuotta. Ja tietysti sitä aina silloin vieraantuu.
— Kirjoitatko joskus meille… sitten kun olet poissa? kysyi Aili hetken vaitiolon jälkeen.
— Kirjoitan useinkin ja muistelen vielä useammin, varsinkin sinua,
Aili.
— Kunhan et unohtaisi siellä maailman pauhinassa!
— En. Etkö tiedä, että ulkomailla kotoiset ihmiset vasta käyvätkin oikein rakkaiksi. Enkähän minä niin kauan viivy kuin Arvi. Älä pelkää, emme ehdi vieraantua… Mutta kuule, huudahti hän äkkiä salaperäisesti: — tänään kiusottelemme hiukan tohtoria, eikö totta?
Aili katseli häneen suurin, vakavin silmin, mitään vastaamatta.
— Sillä tavalla, että sinä olet olevinasi minuun rakastunut ja minä sinuun…