— Ehkä…
Emma rouvan kehoituksesta päätettiin sentään tuoda koivuja, vaikkei niin paljon kuin alussa oli aiottu. Mutta kun kuorma sitten tuli ja Aili portailta katseli kuinka hentoiset lehvät siinä täryyttivät, ymmärsi hän veljensä kokonaan.
— Noita on tosiaankin sääli! huomautti hän Eerolle.
— Mutta koko luomakuntahan on ihmisen palvelukseen määrätty. Ihminen on kaikista pedoista raatelevin. Jos tahtoisimme olla oikein sääliväiset, niin emmehän uskaltaisi taittaa kukkaa, emme polkea nurmikkoa, sillä kaikkiallahan silloin poljemme eläviä olentoja…
— Niin se kai lienee! myönsi Aili.
Edellisenä päivänä oli Kaarilaan saapunut Emma rouvan käly, joka täällä tavallisesti vietti kuukauden kesästä "nukkuakseen pois hermostumisensa" ja voimistuakseen "Kaarilan mainiosta maidosta". Hän kävi nyt Kaarilassa ensi kertaa veljensä kuoleman jälkeen, ja sentähden piti hänen tuontuostakin itkeä muistojen herätessä. Muuten hän oli mieleltään hilpeä kuin nuori tyttö ja seurusteli kernaasti nuorten kanssa. Suvussa kutsuttiin häntä yleisesti "Malla tädiksi", vaikka hänen nimensä oli Karolina. Tuliaisiksi oli hän tuonut erinomaisia karamelleja.
— Maija, koetti Eero ärsytellä, nähdessään miten tyttö täysin kourin vei makeisia suuhunsa, — noin ei tulevan ylioppilaan käy syöminen. Oletko koskaan nähnyt kenenkään ylioppilaan tuolla tavalla herkuttelevan?
Maija ei, kumma kyllä, vastannut mitään tähän solvaukseen. Hän heitti ainoastaan surullisen katseen serkkuunsa. Mutta täti sai siitä aihetta kaikenlaisiin kysymyksiin: aikoiko Maija ylioppilaaksi? Oliko hänellä todenteolla halua siihen? Ja hän tarttui Maijan käteen ja läksi hänen kanssaan puutarhaan syvällisemmin jutellakseen asiasta… Ja kun he sieltä palasivat, niin syntyi Emma rouvan kanssa kesken juhannuskiireiden vilkas keskustelu. Ja täti esiintyi Maijan lämpimänä puolustajana.
Sillaikaa oli Aili Eeron kanssa koristamassa portaita.
— En ollenkaan käsitä, sanoi Eero, — että parin päivän perästä lähden
Kaarilasta.