Likenevät äänet saivat heidät riistäytymään erilleen.
— Mene sinä kalliolle, hätääntyi Aili, — minä riennän kotiin.
Mutta Pekka ja tohtori astuivat samassa esiin. Tohtori, hypistellen ruusuja napinlävessään, selitti hymyillen ja kumarrellen, että niin ikävä kuin onkin, pitää hänen nyt sanoa hyvästi ja lisäsi, ruusuja osoittaen:
— Katsokaa, ne kuihtuvat!
Aili hymyili hämillään eikä sen tehokkaammin ryhtynyt kieltämään vieraita lähtemästä. Sanottuaan heille hyvästi harhaili hän hyvän aikaa metsässä, ilon vielä kaikuessa kokkokalliolta.
Kun hän palasi kotiin, oli talo tyhjänä. Ainoastaan hänen kamarissaan makasi vuoteellaan riisumattomana Maija, itkusta hytkien. Helminauha, joka illalla oli koristanut hänen kaulaansa, oli pudonnut lattialle, hänen kengistään oli tarttunut hiekkaa peitteelle, pitsi hänen valkean hameensa helmassa oli revennyt, hän oli nähtävästi juossut jonkin aidan yli.
— Joko… joko hän tuli…? nyyhkytti hän.
— Kuka? Mikä sinun on, Maija rakas?
Aili tunsi todellakin sinä hetkenä rakastavansa Maijaa, oikein hellästi ja lämpimästi.
— Hän, Eero!