— Pulu, tule laulamaan! sanoi Pekka äkkiä.
Hän ei pitkiin aikoihin ollut käyttänyt tuota lapsuuden ajan hyväilynimeä. Aili hymähti sen kuullessaan. Hän istuutui soittokoneen ääreen, keskelle valoa ja kosketteli kieliä. Vihdoin alkoi hän veisata ehtoovirttä.
— Täällä tulee kovin tyhjää, kun sinä lähdet, lausui Emma rouva sanoessaan hänelle hyvää yötä. — Älä ole kauan!
Ja kiihkeästi pusersi hän Ailin rintaansa vastaan.
— En, äiti. Luulen, että olen liiaksi maalaislapsi voidakseni viihtyä muualla kuin Kaarilassa.
Kuu loisti suoraan hänen huoneeseensa. Ikkunan ääreen hän seisahtui, katsellen puutarhaa, joka lepäsi maidonkarvaisessa hohteessa.
— Eero, Eero, ainoa mitä enää kaipaan, tule luokseni ja näe miten onnellinen olen!… Katso, sellainen työ, jota tänään olen saanut tehdä, se on ainoa, joka ihmissydäntä tyydyttää… Hyvä Jumala, jos nyt saisin kuolla…
Hän sulki kätensä ristiin ja rukoili Eeron puolesta, äidin, Pekan,
Maijan, itsensä, koko maailman puolesta.
— Jäädä tänne ainiaaksi, ei milloinkaan pyrkiä maailmalle, ei haluta lisää oppia, ei kaivata iloja… saneli Aili itsekseen. Voidakseni rakastaa, tiedän tarpeeksi ja se se sentään on ainoa, joka elämässä pysyy…
Lampun sytytettyään näki hän tuolilla uuden pukunsa. Se oli keveää sinertävää kangasta, koristettu valkoisilla pitseillä ja hopeankarvaiseila soljella, joka kiinnitti vyön.