Seuraavana päivänä tuli posti. "Hyvä olisi", kirjoitti Eero, "jos maanantaina voisit tulla kaupunkiin. Tiistaina on nimittäin Y.L:n konsertti ja keskiviikkona on harjoitus arpajaisiin, jossa sinuakin ehkä jo tarvitaan. — Sanat eivät voi lausua, millä kiihkolla sinua odotan. Saanko siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot piirteesi, silittää hiuksiasi, sulkea sinut syliini!… Riennä aika, riennä! Lainaa linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana Ailini…!"
Tulisen viinin lailla sanat valuivat Ailin suoniin, hänen poskilleen nousi kuuma puna ja sydän löi kuuluvasti. Hänen täytyi rauhoittua ennenkuin hän läksi ruokasaliin viemään Maijan kirjettä, joka oli ollut Eeron kirjeen sisässä.
Oli sovittu, että Aili noin neljä viikkoa viipyisi Helsingissä. Sinä aikana ehtisi hän huvitella ja hiukan oppiakin, käydä läpi jonkun ompelukurssin tai jotakin sellaista.
Kirje Eerolta oli pannut hänet kuumetilaan. Kesken työtään piti hänen nousta sitä lukemaan. "Ethän vain ole masurkkaa unohtanut? Muista, että sen tanssimme yhdessä. Täällä on viime päivinä ollut niin kylmä, näyttää siltä kuin tulisi lunta. Silloin panemme toimeen rekiretken: kokoonnumme ylioppilastalolle ja ajamme Alppilaan tanssimaan!"
Miten oli? Kunhan ei masurkka todellakin olisi joutunut unohduksiin! Aili ei ollut sitä tanssinut siitä kuin Eero läksi. Hän meni ja otti pari askelta lattialla, mutta se tuntui luonnottomalta ja hullulta. Hän häpesi itseään. Onneksi ei kukaan ollut sitä nähnyt.
Iltapäivällä veti häntä vastustamaton ikävä metsään. Oli tyyni, kolkko ilma. Lehdet, jotka vielä eilen olivat vaatettaneet metsää, peittivät nyt maan, kahisten jalkain alla. Pilviä oli paksussa, ikäänkuin päällekkäin monin kerroin, toiset mustia kuin savu höyryveturin piipusta, toiset kolean keltaisia tai harmahtavia. Likellä taivaan rantaa riippui raskas musta lohkare. Sykkivin sydämin asteli Aili lehtipeitettä pitkin. Puut suhisivat hiljaa.
Miksi kohtelette minua niin kylmästi? kuiskasi Aili ja seisahtui.
Mikset tyydy meihin, miksi olet meidät hyljännyt? kuuli hän metsästä vastauksena.
Niin, miksi? kysyi hän huoaten itseltään, voimatta antaa vastausta.
Kun hän saapui ahon laitaan, minne Seppälän huoneet näkyivät, päätti hän mennä kysymään, miten emäntä voi. Aurinko oli tullut esiin mustan pilvilohkareen alta. Siitä lankesi keltainen valaistus alastomalle metsälle ja huoneille, joiden ikkunat kiilsivät kuin tulessa. Pohjasta päin tulla löyhytteli parvi valkeita, myöhästyneitä muuttolintuja. Ne lensivät pitkässä rivissä, liikuttaen hitaasti siipiään. Samassa näki Aili metsän laidassa miehen joka tähtäsi pyssyään niitä kohti. Se oli Pekka. Ailin mieleen muistui syksyhattu, josta puuttui sulka. Sitäkö hän, Pekkakin ajatteli, siksikö hän pyssynsä nosti? Ailissa jähmettyi veri. Hän jäi kankeana tuijottamaan lintuparvea, jonka höyheniä aurinko kultasi. Hän ei saanut huudetuksi, hän odotti vain hetkeä, jolloin luoti sattuisi valkeaan siipeen… Mutta sitä ei tullut. Linnut lensivät humisten hänen päänsä päällitse ja katosivat. Metsämiehen kädestä oli pyssy vaipunut. Keskellä ahoa hän kohtasi Ailin.