— Menetkö Seppälään? sanoi hän. — Kuulin ohiastuessani tuvassa veisattavan virttä ja kysyin Nikolta, joka hakkasi puita, mitä sairaalle kuului. Sanoi olevan yhtäläisenä.
Virsi loppui juuri heidän astuessaan tupaan. Pari naista naapurista istui vuoteen ääressä, lapset pysyttelivät hiljaa nurkassa.
— Ehkä vain sanotte Villelle, voihki sairas heikolla äänellä, — ettei se lähde pappia hakemaan. Ei tätä enää kauan kestä.
— Mutta jos sinun sielusi vielä halajaa yhteyttä Vapahtajan kanssa, niin…
— Kyllähän sitäkin… Mutta vielä enemmän minä noitten lasten tähden. Kuolinhetkellä sitä tulee mieleen kaikenlaisia. Olisin pyytänyt oikein pappia pitämään niistä huolta. Mutta kun te tulitte, Aili neiti ja te hyvä herra, niin ehkä te… Jumala itse se kai teidät lähettikin…!
Hän nosti Ailia kohti polttavan kätensä ja loi häneen kiiltävän katseen.
— Mutta ehkä te tahtoisitte pappia, yritteli Aili.
— Enhän minä muusta kuin noista lapsista, kun ne ovat kaikki tulleet niin pahantapaisia. En minä niitä ole osannut kasvattaa, Jumala sen minulle anteeksi antakoon!… Mihinkähän joutunevat orporaukat…! Voihan se sisareni aluksi tulla tänne ja eihän se Villekään niin vanha ole, ettei akkaa saisi ja tarpeenhan se on emäntä talossa. Kunhan saisi vaan hyvän, paremman kuin minä, että osaisi kasvattaa lapset…!
Hän viittasi luokseen likinnä seisovia lapsia ja painoi niitä hellästi vastaansa.
— Olkaa vain huoleti, sanoi Pekka äänellä, joka jo tyyneydellään rauhoitti. — Pitäähän se isättömien isä teidänkin lapsistanne huolta. Ja niin kauan kuin me Kaarilassa pysymme, pidämme heitä silmällä ja toimitamme heitä kouluun.