— Palkitkoon sen teille, herra kulta, hyvä Isä!
— No niin, sanoi muuan naisista, — nyt voit rauhassa kuolla!
Ääneti astelivat sisarukset Kaarilaan. Kyenteli lunta, harvaan, kovina sirpaleina. Ailin mielessä risteilivät tunteet. Hän olisi voinut ääneen huutaa, niin hänen sydäntänsä vihloi…
— Itketkö, Aili? kysäsi Pekka äkkiä hiljaa.
— En, vastasi Aili jyrkästi. — Mikset ampunut sitä joutsenta, vaikka pyssysi jo tähtäsi?
Hän tarttui tuohon kysymykseen kuin hukkuva oljenkorteen, sillä hän pelkäsi Pekan ymmärtäneen hänen mielentilansa. Ja kuitenkin hän haluamalla halusi jollekin paljastaa ahdistuksensa. Mutta miten hän itse asiassa olisi sen tehnyt?… Sillä se mikä häntä oikeastaan kidutti, eihän se ollut vaikutus kuolevasta… jospa se olisikin ollut sitä…! Se olisi rauhoittanut…
— Ajatteletko sinä todellakin hattuasi? sanoi Pekka hetken vaiettuaan.
— Ei, tiedän, ettet sitä voi ajatella.
— Miksen voisi?
Aili nauroi kuivaa, kovaa naurua.
— Siksi, että tulemme kuolevan luota.