— Mutta minähän olen matkalla Helsinkiin…
Hän säpsähti ja katkaisi puheensa, sillä hän oli ollut sanomaisillaan: "sulhastani tervehtimään"… Oikein hän pelästyi, kun sen huomasi.
— Sinä näit itse, sanoi Pekka vakavana, — miten joutsenet lensivät auringon laskua kohti. Ne olivat niin kauniit, etten voinut laukaista…
Hän lakkasi keskellä lausettaan, ikäänkuin hän olisi hävennyt avomielisyyttään.
— Sitäkö sinä ajattelit? pääsi Aililta harvaan. — Pekka, oletko sinä veljeni?… Ei, tiedätkö, minä pelkään sinua…!
Hetkisen he katselivat toisiinsa pitkään ja säikähtyneesti, sitten eivät he enää sanoneet mitään.
Kun Aili seuraavana päivänä läheni Seppälää, kuuli hän raitilla veisattavan ja näki ihmisjonon hiljaa liikkuvan riihtä kohti… Kuollutta siinä kannettiin.
Vainajan vuode oli tuotu pihaan, vaatteita oli levitetty aidalle.
Suuremmat lapset itkivät, pienemmät joivat kahvia tuvassa.
— Hyvä on, lapseni, sanoi Emma rouva, Ailin tultua kotiin, — että joksikin aikaa pääset pois täältä. Kaikki tämä on sinua niin tärisyttänyt. Kunhan et sairastuisi!
— En, en minä, kunhan vain tietäisin, etteivät ne lapset mitään kärsi… Me kun Pekan kanssa lupasimme, että pidämme niistä huolta.