— Mutta vainajan sisarhan tulee niitä hoitamaan…!

— En tiedä, olen sittenkin niin levoton!

Päivä päivältä hänen levottomuutensa kasvoi. "Mitä sinä menet, maalaistyttö, sinne missä ei sinua kukaan kaipaa, pois täältä, missä sinua rakastetaan?" kuuli hän äänen ikäänkuin ulkopuoleltaan. "Eero kaipaa!" huusi hän vastaan ja riensi lukemaan Eeron kirjettä. "Saanko siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot kasvosi, silittää hiuksiasi, sulkea sinut syliini!… Riennä aika, riennä! Lainaa linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana Ailini…!" Eivätkö ne sanat sisällä rakkautta, eivätkö kaipausta! Voiko enempää pyytää? Ja hän hymyili ja levitti käsivartensa kuvaa vastaan, jolla oli nuo rakkaat verhotut silmät. "Eero, oma armaani, minä tulen! Me tanssimme yhdessä, me ajelemme yhdessä!" Mutta samassa näki hän edessään kuolevan vaimon ja lapset, jotka pysyttelivät nurkassa… Hän näki koko Kaarilan metsän, jota tuuli taivutteli. Se lauloi hänen korvaansa surumielistä säveltä… Hän näki auringon laskevan ja joutsenparven rientävän etelää kohti. Pekka korotti pyssynsä valkeaa lintua ampuakseen, mutta se oli niin kaunis ettei hän voinut!… Aili heittäytyi permannolle ja itki. Tunteet raatelivat häntä, hänen mieltään repieli… Mitä hän tahtoi, miksi hän kärsi, mikä hänen oli?… Hänhän menisi arpajaisiin, jotka pidettäisiin kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla, juuri sellaisten seutujen kuin Kaarila… Entä… kuka tiesi jos tuloista jaettaisiin jotakin hänenkin kotiseudulleen, ehkä Kaarilan kansakoulusta tulisi mahdollisuus…! Hän sävähti äkkiä ylös lattialta ja pyyhki kasvonsa. Tuossa viime ajatuksessa oli suuri lohdutus.

Kun hän päivää ennen lähtöään hämärissä läksi kävelemään, oli hän jossakin määrin rauhoittunut. Seppälän emäntä oli saatettu hautaan ja hänen sisarensa oli saapunut taloutta hoitamaan. Aili oli iltapäivällä järjestänyt vaatteensa ja tavaransa, ajatukset olivat olleet tässä työssä. Ilmassa tuntui raikas talvinen tuoksu, lunta oli tullut niin runsaasti että ajettiin reellä ja järvi oli mennyt jäähän. Tienhaarasta pujahti äkkiä esiin nainen. Hänen yllään oli maalaisräätälin malliin tehty sadetakki ja päässä paksu kukillinen villahuivi.

— Olka, huudahti Aili, — iltaa! Vihdoin sinut näkee! Nyt käännytään
Kaarilaan kahville!

— Kiitoksia vaan… Taloonhan minä oikeastaan olinkin tulossa, mutta kun tapasin teidät tässä niin…

— Se sopii erinomaisesti, niin minä saan seuraa kotiin… Sinua ei olekaan pitkiin aikoihin näkynyt. Kerrottavan vain olen kuullut, että se Niemelän Olka niin on laihtunut ja kalvennut!

Tyttö hieraisi kylmästä punertavia käsiään ja äkkiä vetäen huivin silmilleen, virkkoi hän miltei ärtyneesti:

— Mitähän niitten puheista!

— No niin, sanoi Aili. — Parastahan oli, että sinä purit koko kaupat, kosket häntä rakastanut. Naimisiin ei pidä mennä muuta kuin rakkaudesta.