Hänen ääneensä tuli hellä sointu ja itsekseen hymyillen asteli hän hetkisen ajan. Hän ajatteli Eeroa, Eeron kauniita silmiä, hänen lämmintä hymyään.
— Niin, virkkoi samassa Olka hänen vieressään, — jos saa sen, jota rakastaa.
Hänen äänessään oli jotakin, joka paikalla herätti Ailin ajatuksista.
Hän ikäänkuin säpsähti, hän ei tietänyt miksi.
— Kuinka niin, Olka kulta? Mitä sinä tarkoitat?
Olka ei vastannut, vaikka Aili pari kertaa uudisti kysymyksensä. Lumi jalkain alla narisi. Metsä humisi hiljaa. Äkkiä Olka seisahtui.
— Tulee jo pimeä, sanoi hän. — Ehkä minä tässä saan neidille sanoa asiani, niin ehdin kotiin lypsynajaksi…
— Niinkuin et sinä ennen olisi löytänyt kotiin pimeällä, puheli Aili leikillisesti, — ja niinkuin ei Niemelässä olisi muita lypsäjiä…
— Kiitoksia vaan… Kyllä minä nyt… Ja pianhan se minun asiani onkin sanottu. Enhän minä muuta kuin sitä, että äiti ja minä ja kaikki meidän väkemme lähetämme terveisiä oikein paljon sinne Helsinkiin, Maija neidille ja tohtorille ja tohtorinnalle… ja kaikille…
Viime sanat lausui hän ikäänkuin haparoiden, joidenkin muiden sanojen asemasta, joita hän alussa oli tarkoittanut.
— Kiitoksia vaan, kyllä niitä menee, sanoi Aili.