Äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus. Silmänräpäyksessä muistui hänen mieleensä pari piirrettä Olkan silmissä, kun he joskus olivat puhelleet Eerosta. Ja kerran, kun Aili oli lausunut hänelle terveiset, jotka Eero kirjeessään oli lähettänyt, kuinka Olka omituisesti oli punastunut! Aili ei silloin ollut sitä ajatellut, mutta nyt hän äkkiä teki johtopäätöksiä.
— No entä maisterille, enkö hänelle saa viedäkään? kysäisi hän.
— Maisterille! pääsi Olkalta hätäisesti, — kyllä tietystikin paljon terveisiä… Jos hän vielä muistaa meitä metsäkyläläisiä…
— Kuinka ei muistaisi! sanoi Aili.
Mutta samassa ojensi Olka hänelle päättäväisesti kätensä ja alkoi poistua kiirein askelin.
Aili jäi sanattomana tuijottamaan hänen jälkeensä. Oliko Eero, se viehättävä Eero, pannut pyörälle Olkankin pään? Aili tunsi vaistomaisesti, että niin oli. Olka, hänen lapsuutensa leikkitoveri, Olka, josta hän aina niin paljon oli pitänyt!
Ristiriitaisten tunteiden valtaamana saapui hän kotiin. Ruokasalin uunissa oli tulta, Jalo tuijotti liekkiin ja Mirri makasi uunilla. Lamppukin valaisi paikatun kupunsa takaa niinkuin tavallisesti, mutta saksalaisia kuvalehtiä ja äidin silmälaseja ei ollut pöydällä. Sensijaan oli kaikkialla koppia ja matkalaukkuja. Äiti oli valmistanut suuret määrät leipää lähetettäväksi Helsinkiin.
Aili ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Ajatukset risteilivät sinne tänne. Olka sukelsi tuontuostakin hänen silmiensä eteen. Milloin tapasi hän itsensä itkien pyytämässä häneltä anteeksi, milloin vakuuttamassa, että hän piti velvollisuutenaan vapaaehtoisesti luopua Eerosta… Kello kolmelta hän nousi. Silloin paloi salissa jo kynttilä ja pöydällä olivat hänen lakkinsa ja takkinsa matkajärjestyksessä.
Miten monta monituista kertaa hän oli tuntenut sitä mielialaa, joka kuului tällaisiin varhaisiin aamuihin, kun joku Kaarilasta matkusti junalle! Vilu jäsenissä oli hän noussut keskeltä makeinta untaan ja muiden juodessa kahvia tehnyt voileipiä matkaevääksi, taistellen voin kanssa, joka juuri tuotuna kellarikylmästä ei tahtonut levitä leivälle, joka taas tavallisesti oli aivan tuoretta… Miten kummalliselta tuntuikaan itse olla sinä, joka aikoi matkalle…!
Aili itki kuumat kyyneleet Mirrin turkkiin, odottaessaan äitiä maitokamarista. Samassa tuli Pekkakin. Hän laski sadanmarkan rahan Ailin eteen ja kysyi: