— Riittääköhän tämä? Jos nyt puute tulisi niin kirjoita, minä koetan sitten saada irti enemmän.
— Kuinka ei riittäisi! Tällä sinä jo olisit saanut paljon heinänsiemeniä…
Aili hymyili kyyneltensä seasta ja otti esiin kukkaronsa.
— Odota Pulu, minä annan sinulle paremman kukkaron! Tuohan on niin vanha ja ruma.
— Älä sitä soimaa, se on uskollisesti palvellut minua koko elämäni ajan.
Pekka asetti itse rahat uuteen, suureen kukkaroonsa ja Ailin juodessa kahvia köytti Emma rouva kiinni koppia ja varoitti häntä astumasta pois muilla asemilla kuin Riihimäellä ja liikkumasta mihinkään junan kulkiessa. Kun hän onnellisesti oli saanut ylleen kaikki turkit, lähdettiin portaille, josta lyhdyn valo lankesi odottavalle reelle ja lumelle. Emma rouva tarkasti rekeä ja alkoi järjestää peittoja ja mättää pois heiniä.
— Te ette koskaan opi panemaan rekeä kuntoon, torui hän rengille. —
Kuka tuollaisella heinäkasalla saattaisi istua! No nyt!
Aili nousi rekeen. Siinä hän vielä moneen kertaan suuteli äitiä ja Pekkaa. Vihdoin renki läjähytti ohjasperiä, aisakello alkoi soida ja naristen läksi reki liikkeelle. Pekka seurasi kannaksilla.
— Jumalan haltuun! kuului vielä Emma rouvan ääni.
Huurteinen metsä siinsi hämäränä. Lumisina lepäsivät maat. Taivaalla ei näkynyt ainoaa tähteä, ei valon sädettä. Pekka piti kättään Ailin olkapäällä.