— Pääsitte lähtemään hyvään aikaan, sanoi hän rengille. — Ei ole mitään kiirettä. Hyvästi, Pulu, lisäsi hän hetken vaiettuaan.
— Pekka, rakas veljeni, hyvästi! Tule vielä niin että sinut näen!
Pekka kiepahti istumaan reen laidalle. Hänen karvalakkinsa ja viiksensä olivat huurteessa. Huivien sisästä kohtasivat häntä Ailin kyyneleiset silmät.
VI
Juna pysähtyi pitkään viheltäen. Ihmiset törmäsivät ovia kohti ja virran viemänä joutui Aili taivasalle, josta kylmä ulkoilma lehahti häntä vastaan. Yhtenä ainoana äänenä kuuli hän ympärillään huudahduksia, naurua, kärryjen vierinää. Ja tätä ääntä pyrki tukahduttamaan toinen vieläkin suurempi ääni: tärisevä melu kadulta. Ihmisvirta tuli katoksen alle, jota suuret sähköpallot valaisivat. Siinä se liikkui edestakaisin: naisia, herroja, muodikkaissa puvuissa, siellä täällä joku huivipää, tuossa venäläinen upseeri rouvineen, jonka vaatteista levisi väkevä hajuveden lemu ja ääneti kuin aave hyörivässä kansanjoukossa kävelemässä kirjavapukuinen, töyhtölakkinen santarmi.
Jolleivät he ole saaneet kirjettä, jolleivät ole vastassa? tuli Ailin mieleen.
Hän oli vasta hetken seisonut asemasillalla, kun tämä ajatus lensi hänen päähänsä. Turvattomuuden tunne valtasi hänet. Käsivarrellaan kotikutoinen kirjava huivi ja koppa, jossa oli sokerikakku ja muita arkoja leivoksia, alkoi hän astua eteenpäin, tietämättä minne mennä. Silloin kohtasi hänen korvaansa tuttu ääni: "täällä hän on, täällä hän on!" Maija karkasi hänen kaulaansa, riisti kopan hänen käsivarreltaan ja Eeron lämmin käsi pusertui hänen kätensä ympäri.
— Tervetuloa Helsinkiin!
Ensin hän ei nähnyt muuta kuin Eeron hymyilyn ja ruskeat silmät, mutta sitten huomasi hän hänen päässään korkean mustan hatun, joka teki hänet niin vieraan näköiseksi.
— Pelästyin jo ettette olisi saaneet kirjettäni…!