— No kyllähän se jo… Se ballaadi vain; se ei tahdo mennä puhtaasti.
Neiti Tuokko nousi samassa, otti likeiseltä pöydältä kimpun pitkiä silkkinauhoja ja heilutteli niitä Eeron edessä.
— Kaunista, kaunista! huudahti Eero kohteliaasti kumartaen ja tarttuen nauhoihin. — Katso Aili, nämä näet huomenna konsertissa marsalkkain yllä.
Muuan neideistä pujottautui esiin pöydän takaa ja seisahtui rouva
Wahlfeltin eteen.
— Täti kulta, sanoi hän, — mitä kaikkia minun pukuuni nyt oikein kuuluu?
— Sinä olet vedenneitoja, eikö niin?… Hiukset hajalle, valkea puku, paljaat käsivarret, kaula paljas ja paljon, paljon lummekukkia!
Hän tarttui kukkakimppuun, joka oli pöydällä ja asetti sen tytön vaaleille hiuksille.
— Entä minä, täti kulta?
— Sinä olet kukkasia? — rouva Wahlfelt vei käden hänen leukansa alle ja tarkasti siinä hänen somia kasvojaan ja tummia hiuksiaan. — Vihreä harsopuku niinkuin kaikilla kukkasilla, vihreät silkkikengät, hiukset hajalla… Eivätköhän tummat orvokit sopisi, sanokaa? Luulen, että tummat orvokit olkapäillä, rinnalla ja pitkin vyötäisiä olisivat kauniit.
— Kyllä, kyllä, kaikui ympäriltä. — Ja hiuksissa samettinen suuri orvonkukka!