Joukko nuoria tyttöjä nousi ojentamaan hänelle kättä ja rouva Wahlfelt lausui joukon nimiä. Polttava puna poskilla kumarsi Aili toisille ja niiasi niille, jotka näyttivät vanhemmilta. Hän tiesi, että hän sen teki kömpelösti, hän tiesi, että heidän täytyi hänelle nauraa, ja häntä ujostutti sanomattomasti. He olivat muodikkaissa, hienoissa puvuissa, hänen sininen leninkinsä mahtoi niiden rinnalla näyttää suorastaan hullunkuriselta. Mieluimmin olisi hän painunut maan alle. Neiti Manteren nimeä mainitessa heräsi hänen uteliaisuutensa. Se oli solakka, kaunisvartaloinen nainen, jonka nuortea iho, vaalea tukka ja viisaat silmät saivat unohtamaan piirteiden epäsäännöllisyyden. Tumma puku sujui hänen ympärillään kuin suomukset kalan selässä. Kirjava silkkisolmu piteli kaulusta kiinni leuan alla.
— Hauska tutustua teihin, sanoi hän. — Serkkunne on teistä niin paljon kertonut.
Ja samalla vilkaisi hän Eeroon, joka juuri astui huoneeseen. Tyttöjen kasvot hymyilivät häntä vastaan. Aili jäi rouva Wahlfeltin viereen seisomaan.
— No, onko hauska nyt tulla Helsinkiin?
— On, kovin hauska.
— Siellä maalla on kai täysi talvi?
— Kyllä. Reellä minä tulin asemalle.
— Tulettehan sitten auttamaan meitä kuvaelmiin?
— Mielelläni, jos vaan kelpaan!
— Kauniit tytöt aina kelpaavat! naurahti neiti Mantere ja lisäsi samassa: — no Eero, miten laulu kävi?