— Oletko!
Aili punastui ja peitti kasvot käsillään.
— He tulivat niin iloisiksi. Eiköhän meidän pitäisi kirjoittaa siitä
Kaarilaankin?
— Ehkä kyllä! Mutta ei sanota kellenkään toiselle…
— Ei, ei… Sinä pelkäät, että tahdon sitä ilmoittaa. Älä luule! Pidämme suloisen salaisuutemme aivan omanamme. Olemme niin varovaiset, ettei kukaan aavista…
Huoneessa jo hämärsi. Punaiset seinät, koko lattian peittävä matto, punaiset huonekalut, kaikki sulautui epämääräiseksi pehmeydeksi. Ainoastaan kirjoituspöytä, joka syrjittäin seisoi ikkunan alla, oli vielä valossa. Palmu levitti jättiläislehtensä kauas huoneeseen.
— Olen niin hullu, sanoi Aili hiljaa, — että pelkään ihmisten osanottoa…! Minä oikein kärsin kun ajattelen, että meitä onniteltaisiin…! Pelkään sinun vanhempiasikin, puhumattakaan äidistä ja Pekasta.
— Tiesin sen, siksi pyysinkin etteivät isä ja äiti mitään mainitse. Ja jos tahdot, kirjoitan minä Kaarilaan…
— Ehkä minä nyt sentään itse… Äidin olisi paha mieli. Sinä panet sitten omakätisen tervehdyksen. Teemme sen jo tänään, eikö totta?
Eeron äiti kysyi salista saisiko hän tulla sisään. Hän kiinnitti Ailin rintaan kimpun valkeita kukkia ja suuteli häntä hellästi.