— Ei, sanoi hän, — minä tahdon nähdä Liinukan, minähän olen puhemies.
Kun mumi kuolee, niin minä naitan Liinukan ja tanssinkin niissä häissä.
— Ajattelisit omaa kuolemaasi etkä toisten, sanoi Sigrid.
Vohlström naurahti.
— Mitä siinä on ajattelemista. Nukuinpa omaan sänkyyni tai haudan poveen — yhtä kaikki!
Valkopartainen mies hymyili lapsellisesti.
— Aijai tuota Vohlströmiä, sanoi Martinska nauraen, — ero sillä on niinkuin yöllä ja päivällä, nukkuuko hautaan vaiko omaan sänkyynsä.
— Kun minut kerran nuorena miehenä tuomittiin leikkauspöydälle, sanoi entinen vahtimestari, — niin minä pelkäsin. Aijai kuinka minä pelkäsin. Ihan minä huusin, kun hoitajatar pani sen sellaisen kuonokopan suuni eteen. Puhumattomaksi ne minut tekivät, mutta ei tunnottomaksi…
— Martinska auttaa Vohlströmin sänkyyn, sanoi Sigrid tiukasti. — Kaikki ovat kuulleet nuo jutut… moneen kertaan.
Ukko hymyili ja heilautti turvonnutta kättään.
— Kun tohtori pisti veitsen nahkaani, niin oli minulta kaikki pelko poissa ja minä ajattelin, että niinhän se ratkoo auki mahaani kuin mitäkin vanhaa takkia. Ja minua nauratti, vaikka teki niin kipeää, että purin hampaani poikki. Se vain kalisi suussa, hyvä oli, etten niellyt. Mutta sen leikin jälkeen minulle on yhtä kaikki, nukunko sänkyyni vaiko haudan poveen, niinkuin jo sanoin.