— Liinaaa… ajaai… mamman rakkain lapsi… tulitko sinä! Ajaai, mamma kuolee ilman sinua… Ethän enää koskaan heitä mammaa… Jumalan siunaus lepää sinun päälläsi… Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua…
Hän itki. Hän ei jaksanut kuivata kyyneliään. Liina siveli hänen kasvojaan kostealla vaatteella.
— Ajaai kuinka sinun kätesi on suloinen… sinä Jumalan lahja…
Liina rupesi iloisesti puhumaan, kuinka virkistynyt hän oli, kuinka hän nyt taas jaksaisi. Siipirikko-lintu tuotiin esiin suuresta kopasta, missä se oli ollut yötä. Se istui Liinan kädellä, viserteli ja hyppeli pitkin permantoa. Auringonsäde sattui seinään, kevätsade rapisi vielä katolla. Sairas sai lääkettä ja vaipui horroksiin.
Liina hiipi varpaisillaan huoneeseensa, haki esiin avainkimpun, joka oli sidottu kokoon punaisella langalla ja viittasi veitikkamaisesti Sannyn luokseen.
— Nyt, kuiskasi hän, — me avaamme tuon vanhan lipaston, että saamme tietää, mitä siinä oikein on. Kun lintu visertää, niin mamma ei kuule, mitä me teemme. Ajattele, jos siellä olisi rahaa!
Sanny Saarinen oli käynyt aivan vakavaksi.
— Mitenkä sinä noin puhut? sanoi hän nuhdellen, — mitä siellä olisi? Jumala varjelkoon siellä olemasta mitään. Pane pois nuo avaimet. Emme koske koko kapineeseen. Syntiä se on.
Liina nauroi ääneti. Yhden yön uni oli merkillisesti virkistänyt häntä.
Hän avasi lipaston.
Levyllä, joka aukeni heidän eteensä, oli tuttu, iänikuinen mustepullo ja kynä. Pienten laatikoidenkin sisällön he tunsivat, niissä oli vanhoja kirjeitä, se rikkinäinen kukkaro, missä Liina säilytti mamman eläkkeen, kun se vuosineljänneksittäin maksettiin, ja hiuksista tehty rannerengas. Se oli mamman hiuksista, tehty hänen nuoruudessaan, ja Liina oli sen saanut. Liina aukaisi pienen oven taustan keskellä. Veitikkamainen hymy ei väistynyt hänen huuliltaan. Lokerossa olivat mamman morsiussukkanauhat, hyvin sirot, siniset, helmillä ommellut silkille. Ne oli mamma määrännyt Midalle. Tämä kaikki oli tuttua. No nyt… Liina veti lokeron takaa auki pienen laatikon. Se oli tyhjä. Tätä laatikkoa ei hän enää tuntenut. Eikä sitä pientä lukkoa, joka tuntui olevan tämän laatikon takana. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti lyödä. Hänen kätensä vapisi, kun hän avainkimpusta koetti löytää sopivaa avainta. Sanny katsahti kalpeana vuoroin nukkuvaan äitiinsä, vuoroin sisareensa ja huojutti moittien päätään. Hänkin oli kuitenkin tullut uteliaaksi. Lintu viserteli ja nokki rauhallisesti lattialla siemeniä. Avainkimpussa ei ollut ainoaakaan niin pientä avainta.