— Aijai Liinukka, no nyt… nyt sinua vasta kelpaa naittaa! Sinähän olet kuin viidenkolmatta vanha tyttö… Sinä olet kerrassaan lihava ja korea, olisipa vanhan mamman kelvannut sinua katsella!
Äijä hieroskeli paisuneita sinipunaisia käsiään ja siveli pitkää valkoista partaansa. Rastas hyppeli pienessä häkissään ikkunalla. Se oli nyt Amin sijaisena, Vohlström kutsuikin sitä Amiksi, mutta siitä ei Titti pitänyt. Amin nimeä ei saanut antaa kenellekään eikä millekään. Ami oli ollut sellainen melkein pyhä, parempi kuin lapsi onkaan. Mutta Vohlströmin mielestä Amiksi täytyi kutsua kaikkea, mistä piti. Vaikkapa tuota Liinukkaa. Pitää siitä täytyi, kun ei se ensinkään ollut muuttunut eikä tullut ylpeäksi, vaikka se nyt oli niin rikas, ettei ihmisille uskaltanut kertoakaan, miten paljon rahaa sillä oli — olisivat pian tulleet varkaisiin!
— Eihän minulla mitään ole, sanoi Liina ja pudisti päätään.
Oli alkanut tuntua kummalliselta. Koko kesän oli rikkaus ollut suuri onni, ja nyt… Liina meni häkin luo, avasi oven ja pisti sormensa sisään. Olikohan lintukin muuttunut! Se ei enää tullut hänen sormelleen niinkuin ennen. Hän päätti hankkia sille suuren häkin.
Sigrid keitti kahvia keittiössä. Liinaa pelotti mennä sinne, hän tunsi, ettei Sigrid ollut hänelle hyvillään. Sigrid ei häntä myöskään kutsunut. Vohlström kuiskasi hänen korvaansa, että Lundin, kauppias, Almen mies, aikoi nostaa oikeusjutun häntä vastaan, rahat kuuluivat muka kaikille sisaruksille yhteisesti, vaikka ne olivat pannut vanhimman nimelle. Flor oli sanonut, että Lundin voittaisi, hän oli luvannut ajaa asian vaikkapa senaattiin asti.
Kahvi ei maistunut. Puhe sisarusten kesken ei luistanut. Vohlströmin leikinlasku tukahtui rouva Vohlströmin ivallisiin oikaisuihin ja opetuksiin. Keittiössä seisoi mamma-vainajan sänky kokoontyönnettynä.
Kun Liina pääsi kotiin, istuivat Freedi Fors ja entinen Hertta Nupponen
Martinskan luona keittiössä. Freedi nousi iloisesti.
— No kas täti, ja noin nuortuneena! Aijai, ollapa nyt poikamies eikä liian läheistä sukua… Tässä saan esitellä morsiameni… Meidät on jo kuulutettu.
Liina kalpeni. Hän muisti sunnuntain monta vuotta sitten, jolloin tämä sama nainen oli kuulutettu toisen kanssa. Rouva Laurén ojensi hänelle naurahtaen kätensä ja rupesi puhumaan vanhasta tuttavuudesta. Hänen hampaansa olivat kuluneet tyngiksi. Hänen yllään oli jotakin tulipunaista.
He olivat kuulleet, että Liina oli tullut ja heti kiiruhtaneet tervehtimään. Niin, Laurén oli kuollut, eikö Liina ollut sitä kuullut. Jo kevättalvesta. Hävinneethän he olivat siitä liikkeestä. Mitäs, kun Laurén oli käynyt sellaiseksi puhumattomaksi ja synkkämieliseksi. Ei ollut välittänyt puvustaankaan enää. Lopulta oli saanut sellaisen päähänpiston, ettei leivottaisi muuta kuin limpunkokoisia piparikakkusydämiä. Niillä pelkästään hän itse eli. Sellaistahan se sitten oli kuin oli. Freedillä, hänellä oli suuria tuumia. Oli perustettu uusi laivayhtiö, ja jo ensi kesänä piti laivan välittää liikettä. Freedi aikoi puhua herroille, että pantaisiin laivan nimeksi »Sofia», mummon muistoksi. Varmaan ehdotus menisi läpi, jos… No niin, mitäpä täti siitä ihmetteli, hyvä eukkohan mummo oli ollut. Kai täti nyt ottaisi yhtiössä osakkeita — varmasti hyvä kauppa. Ja »Sofiakin» menisi läpi siinä tapauksessa. Noo, eihän sitä nyt sopinut kieltää läheiseltä yritteliäältä sukulaiselta! Ja lapsuuden leikkitoverihan Herttakin oli. Hotellia täytyi sitäkin laajentaa. Puolella sadalla tuhannella toivoi Freedi pääsevänsä. Hopeiseen Kettuun piti tulla kaikki mahdolliset eurooppalaiset mukavuudet. Kai täti antaisi nuo rahat — lainaksi, jollei muuta?