Lapset saattoivat itkevän tätinsä rattaille. Hän sanoi kirjoittavansa papalle. He saivat kääsien laatikosta kukin käärönsä. Jokainen käärö oli sidottu erivärisellä nauhalla, Ruthin sinisellä, Rakelin punaisella ja Selimin keltaisella. Nyt puhkesi lapsi esiin noista varhaiskypsistä kalpeista olennoista. He hyppelivät ja nauroivat lahjojensa ääressä, muistamatta sitä, joka läksi talosta. Liina katseli heihin, kunnes metsä asettui seinäksi väliin. Ja kauan hän itki.
Päivät kuluivat. Hän ei tehnyt mitään ja kuitenkaan ei hänellä ollut vapaata hetkeä. Hän otti vastaan vieraita, kirjoitti kirjeitä ja kävi vieraissa. Rahahuolet painoivat häntä lakkaamatta. Ne häiritsivät unta yölläkin. Nimittäin ei huolet rahojen puutteesta, vaan niiden olemassaolosta. Hän teki tyhmyyksiä, kun ei saanut tavata tohtoria. Hänen neuvonantajansa olivat tohtorinna, Bertta Frilander ja Martinska.
Eräänä päivänä tuli tohtori, muassaan kaunis pystykorva koiransa.
— Minä tulen torumaan, huusi hän Liinalle jo ovelta ja nauroi. — Te lahjoitatte oikealle ja vasemmalle ja saatatte aikaan paljasta pahennusta. Olkoon vielä menneeksi alttaritaulu, jos luulette sillä tekevänne Jumalalle palveluksen — minusta suorastaan teemme syntiä, jos hylkäämme sen iloisen Taivaaseenastumisen, jota montakymmentä vuotta olemme hartaudella kirkossamme katselleet. Olkoon menneeksi, että haluatte sisarvainajanne lapsille tai muille varattomille antaa jotakin. Mutta mitä varten te menitte lainaamaan Hopeisen Ketun isännälle ja hänen ystävilleen? Kolme päivää ja kolme yötä he nyt ovat mellastaneet teidän rahoillanne. Henkikirjurilta oli henki mennä, olivat korttipöydässä riitaantuneet, minut noudettiin keskellä yötä heitä parantelemaan. Tunnustan suoraan, että olen teihin suuttunut, neiti Karell. Hyvä sydän on toista, toista raha-asiat. Kuinka monta kertaa te luulette auttavanne, kun lainaatte rahaa? Niin, niin… tultiin tänne itkemään, että tehdas on joutunut tilapäiseen pulaan. Pankit ovat käyneet varovaisiksi eivätkä anna luottoa. Koko työväki, vaimot ja lapset joutuvat kurjuuteen, jos nyt yhtäkkiä tulee vararikko! Kun ei onnistuttu saamaan rikasta tätiä ottamaan niitä laivaosakkeita, niin täytyi ryhtyä muihin keinoihin. Työmiesten vaimoja ja lapsia… tietenkään ei hyvä sydän voi vastustaa! Ja sellaisen summan te lainaatte — sehän on kokonainen omaisuus. Menette ja panette nimenne vekseliin, josta ette ymmärrä mitään. Ja te puhuitte niin kauniisti Jumalan lainasta — luuletteko te, että tätä lainaa oli käytettävä tällä tavalla! Menkää katsomaan Hopeiseen Kettuun.
Jollei tohtori olisi pitänyt saarnaansa naurussa suin, niin olisi Liina masentunut maan tasalle.
— Jumalan laina! puheli hän päätään pidellen. — Silläkö lailla minä olen käyttänyt Jumalan lainaa? Jumalan lahja, eikö kirkkoherra sanonut niin? muisti hän samassa, — minä olenkin taitanut viime aikoina ajatella kaikkea Jumalan lahjana.
Tohtori purskahti suureen nauruun ja taputteli koiraansa.
— Sitä veitikkaa, sitä Lehtoa, sanoi hän, — menee ja sekoittaa käsitteet »lahja» ja »laina». Ero on varsin tuntuva ja myöskin seuraukset. Lahjaa käytetään aina kevytmielisemmin, lainasta tunnetaan sentään vastuunalaisuutta.
— Ei, sanoi Liina, — minä olen lainannut hyvin monelle ihmiselle, kun he hädässään ovat tulleet luokseni, mutta kukaan ei ole pitänyt sanaansa.
— Niin, kun olette lainannut sellaista, mikä ei ole omaanne, ja ihmisille, joita ette tunne, ilman takuita. Varmaan Jumala lainatessaan teille, neiti Karell, luuli olevansa tekemisissä hyvän tutun ja luotettavan henkilön kanssa.