Tohtori ja tohtorinnakin tulivat. Tohtori toi Liinalle rahaa ja nuoren koiran, jota hän talutti nuorasta. Se oli Vahti, heidän koiransa pentuja. Se kyllä menisi, kun hän sille sanoisi, että oli mentävä, se oli ihmeen viisas ja tottelevainen koira. Aluksi oli paras pitää sitä reessä, sitten se kyllä juoksisi perässä. Tunsihan se jo uuden emäntänsä. Se tulisi hyvään tarpeeseen siellä Rauhalassa, Vahti. Ja tohtori piti sille, etusormi pystyssä, varoituspuheen.
— Minun tulee sinua äärettömän ikävä, sanoi tohtorinna, itki ja syleili Liinaa. — Uskon, että sinäkin vielä kaipaat takaisin tänne vanhaan kotikaupunkiisi ja että tahdot johtaa tätä leikkikoulua täällä, jahka se valmistuu. Kuinka minä olisin iloinen — ja entä lapset!
Lapset olivat lähettäneet kukin pienen joululahjansa, eilen illalla ne juhlallisesti oli pakattu. Onneksi eivät lapset tänään olleet heränneet, muuten kaikki olisivat tahtoneet mukaan.
Täytyi kiirehtiä, päivänvalo taivaanrannassa alkoi jo tuntua.
Martinin leski asettui kissakopan kanssa toiseen rekeen. Hän nauroi ja viihdytteli kissaa kuin lasta. Liina astui alas portaita, yllään äitivainajansa turkki ja kädessään hänen kainalosauvansa, huolellisesti köytettyinä papereihin ja kankaisiin. Tohtorinna piteli lyhtyä, tohtori auttoi isällisesti Liinan istumaan ja kääri hyvin tottuneesti hänen jalkansa rekipeitteihin. Kainalosauvat olivat reen pohjalla vieressä. Tohtori tuuppasi vällyt laidoilta syvälle heinien alle, hän oli mestari siinäkin taidossa. Onneksi oli lauha ilma, juuri sen verran pakkasta, ettei lumi sulanut. Tohtori komensi koiran Liinan viereen ja antoi nuoranpään hänen vasempaan käteensä. Naiset syleilivät toisiaan ja itkivät. Valo lyhdystä lankesi suoraan Liinan kiitollisille, hartaille kasvoille.
— No niin, neiti Karell, sanoi tohtori ojentaen kätensä — ei, älkää toki ottako kinnasta kädestänne! — te olette nyt nähnyt, kuinka ihmiset seisovat lakki kourassa pokkuroiden mammonan edessä. Toivottavasti te siellä maalla näette ihmisten lähestyvän ihmistä. Ja kun teidän tulee ikävä vanhaa kotikaupunkia, niin tervetuloa. Älkää hukatko mammonaa, jonka teille äsken ojensin. Onko hyvässä turvassa? Hyvästi, hyvästi.
Tohtori painoi hänen kättään. Seisoen takana reen jalaksilla tohtorinna syleili Liinan hartioita. Viisaana ja valppaana nousi koiran pää hänen viereltään. Kyynelten tukahuttamina kuuluivat Liinan viime sanat, sitten liukui reki pois ja sitä seurasi heti toinen, jossa vanha vaimo nauraen viihdytteli kissaa.
* * * * *
Oli mahdoton kuvitella mitään kauniimpaa kuin Rauhala riippukoivujensa keinuvan katoksen alla. Jäätä ei vielä ajettu, eheänä ja valkoisena riitti sen pintaa niin kauas kuin silmä kantoi. Rauhalaan ei kuulunut mitään muita ääniä kuin kellonsoitot kylästä ja kirkolta. Kellot kylällä kutsuivat ihmisiä työstä levolle ja kirkonkellot kokosivat heitä Jumalan huoneeseen. Sielunkelloilla oli oma aikansa, ja niiden läppäyksestä tiesi heti mies vai nainenko oli jättänyt kauniin, lumen peittämän maan.
Vanhat huonekalut alkoivat jo sopeutua yhteen uusien kanssa, joita oli tehty täällä tai tuotu kaupungista. Isän lipasto seisoi Liinan makuuhuoneessa. Se sisälsi taasen rahaa, työpalkkoja ja muita menoja piti pian suorittaa. Martinin leski nukkui keittiössä kissan kanssa. Koira oli ulkona. Se kaivautui lumeen ja vartioi uutta kotiaan. Se kuuli hienolla korvallaan kylältä ääniä, joita eivät ihmiset Rauhalassa erottaneet. He kuulivat enimmäkseen vain kellonsoitot.