— Ne eivät ole minun, sanoi Liina Karell, — olen köyhä ja vapaa.
Harry Tiger pudisti häntä olkapäistä, vei sitten kätensä hänen päälaelleen ja silitti hänen hiuksiaan. Hänen vanha tukkansa oli sairauden aikana huvennut ja sijaan tullut uutta lyhyttä tukkaa, joka ei tahtonut pysyä neulojen pitimissä. Harry Tiger etsi Liinan silmiä, mutta ne olivat peitossa.
— Sanokaa, puheli hän, — ettehän ole minua kokonaan unohtanut, sanokaa! Minä, minä olen teitä muistellut. Keskellä elämän valhetta olen ajatellut teitä kuin lapsuuttani. Kun palavimmin olen ikävöinyt totuutta, olen muistellut teitä.
Liina puisteli säikähtyneenä päätään.
— Se on mahdotonta, mahdotonta, vastusteli hän hiljaa.
— Minä olen ikävöinyt teitä. Yksinäisyydessäni, kodittomuudessani olen ikävöinyt teitä.
— Ei, ei, ei, älkää pilkatko, sanoi Liina ja kävi yhä vakavammaksi.
Harry Tiger vaikeni ja katsoi häneen pitkään.
— Onko mahdollista, että te olette voinut minut näin kokonaan unohtaa?
Ja minä kun luulin, että olin teille jotakin. Sanokaa…
Liina taisteli itseään vastaan. Toinen ääni hänessä sanoi, ettei ollut lupa kuunnella tällaista puhetta, toinen sanoi, että täytyi kuunnella ja totella. Vähitellen hän nosti silmiään ja kohtasi Harry Tigerin palavan, rehellisen katseen.