Ilo keltaisessa rakennuksessa loppui pian. Äiti ja tytär Kareliin puolella kuulivat äänten Salmisten puolella käyvän yhä vakavammiksi ja synkemmiksi. Liina tarkkasi levottomana vuorosanojen sävyä. Hän pelkäsi ylioppilaan puolesta sitä hetkeä, jolloin isä tulisi työstä ja kuulisi, ettei poika lukenutkaan pappistutkintoa. Kuinka poika parka oli mahtanutkaan taistella, ennen kuin hän teki päätöksensä. Ei, ei ollut helppoa tämä elämä. Liinasta alkoivat hänen omat surunsa tuntua pieniltä. Eihän hänellä toki ollut velkaa, jokapäiväinen leipä oli, hyvä toimeentulo oli. Mutta ylioppilaan täytyi lukea velaksi, joutua riippuvaisuuteen.
Illalla, kun Salmisen vaimo liikkui ulkosalla, koputti rouva Karell hänet sisään. Naapuriäiti oli itkettynyt.
— Paljasta surua ja murhetta, vaikeroi hän. — Ja niinkuin niitä lapsia rakastaa, ja paljasta surua niistä saa! Kolmetuhattakahdeksansataa markkaa velkaa Ville on tehnyt, kolmetuhattakahdeksansataa! Eikä hän luekaan papiksi, vaan tohtoriksi lukee. Ja se kestää vielä viisi vuotta. Millä hän sellaiset velat maksaa ja sellaiset korot! Ja koska hän sen tuhannen markkaa ottaa köyhien vanhempiensa hartioilta? Ei meille tullut murheetonta vanhuutta: murhetta murheen päälle. Ja panee vielä rahoistaan sellaiseen kalliiseen kirjaan — niinkuin ei meillä olisi raamattua ennestään! Kauniin kuvaraamatun toi, sellainen kultainen risti oli kannessa ja siihen hän on kauniisti kirjoittanut, että »rakkaille vanhemmilleen Vilhelm». Mutta ei hän sittenkään vanhempiaan rakasta, se on puhetta vain. Jos rakastaa, niin täyttää tahdon. Mutta tämä ei täytä! Tohtoriksi lukee, sanovat, että ne ovat kaikki niin jumalattomia ne tohtorit, ja kun se oppiaikakin on niin pitkä ja kallis. Vuoden perästä olisi voinut olla pappi ja maksaa velkojaan… Ja kyllä se sellaista lapsellista on ostaa niin kallis raamattu, niinkuin ei meillä olisi raamattua. Sanoi maksaneensa viisikolmatta markkaa — ensin ei tahtonut myöntää, mutta vihdoin viimein myönsi. Olisi ostanut naulan kahvia ja sokeria, yhtä hyvä olisi ollut ja helpommalla olisi päässyt. Ja niinkuin niitä lapsia rakastaa! Ei lapsi ensinkään tiedä, mitä se on se äidinkin rakkaus. Saisi Liinakin vain ymmärtää ja ajatella, mitä se on kun aina saa olla tässä oman äidin luona.
— Oi-voih! pääsi rouva Karellilta. — Niin, kun ymmärtäisikin…
Molemmat äidit pyyhkivät silmiään. Liinan kurkkua kuivasi. Hän tajusi, että se tunne, minkä sääli ja kammo hänessä synnyttivät, oli vihaa. Hän vihasi omaa äitiään, vihasi ylioppilaan äitiä, vihasi kaikkia isiä ja äitejä! Hänen sydämessään oli tunne, joka paloi sulan raudan valkoisella valolla. Hän ei liikahtanut, hän ei äännähtänyt, hänen kätensä kutoivat lakkaamatta ja tuon tuostakin oikoivat sormet haaltuneelle siniselle hameelle polven päällä siroja tähtikuvioita. Hän tiesi tekevänsä syntiä, kauheinta kaikista synneistä, hän tiesi rikkovansa neljättä käskyä vastaan. Sellaiselta syntiseltä sulkee Jumala taivaansa. Mutta hän ei tahdokaan taivaaseen isien ja äitien kanssa. Hän tahtoo olla helvetissä lasten kanssa! Lasten vaivat hän tahtoo jakaa. Ehkäpä Jeesus armahtaa lapsia ja tulee ja kastaa sormensa pään heitä varten, Jeesus, lasten ystävä!
Isän ja pojan välillä oli illansuussa äänekäs sananvaihto. Vanha rouva Karell eli sellaisessa jännityksessä, että hän meni portaille istumaan kuullakseen jotakin. Kun naapurissa se huomattiin, alettiin siellä kuitenkin puhua hiljemmin. Jännittynyt oli tytärkin. Hän huusi kaikilla voimillaan avukseen Jeesusta — hän tiesi, että se tapahtui Jumalan selän takana ja ikään kuin salaa häneltä, mutta jokin vaisto hänessä sanoi, että hänen piti näin tehdä.
Aurinko laski. Talossa hiljeni. Salminen astui raskaasti yli pihamaan, porttia kohti. Hänen hartiansa olivat vieläkin kumaraisemmat kuin eilen ja hän sulki portin hitailla liikkeillä, ikään kuin kaikki olisi painanut enemmän kun ennen. Palatessaan takaisin ei hän jäänyt puhumaan Martinskan ja rouva Kareliin kanssa, jotka, istuen portailla, koettivat pidättää häntä.
Kun äiti tuli sisään, käski hän Liinaa panemaan pois työn, Jumalan tähden, silmäthän menivät pilalle. Liina totteli, kääri huolellisesti tähtikudoksen lakanaan, vei sen lipaston laatikkoon, suoristi hartioitaan ja meni ulos.
Auringon jättämä punerrus kalpeni kalpenemistaan koivujen takana. Kukkalavat tuoksuivat voimakkaasti, ikään kuin maa, päästyään iltaan, olisi huohottanut väsymystään niiden läpi. Keltainen hiekka yltympärillä oli mennyt pienille punertaville laineille, ja nurmikoilla kimmelteli kaste kuin hopeinen kuura. Vuoresta kirkon takana soi yökehrääjän pitkä, värisevä ääni, ulottaen yhtämittaisen tasaisen valituksensa taivaanrannasta taivaanrantaan. Kuinka olisikaan ollut suloista vielä hetkeksi jäädä tänne ulos. Mutta mamma koputti ruutuun. Portti oli kiinni, ikkunat kiinni, ovet kiinni. Tuska, mikä pyrki särkemään rinnan, oli tukahdutettava peitteillä ja lakanoilla kuin tulipalon alku. Suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi kuului yökehrääjän pitkä, väräjävä valitus.
Sinä yönä näki Liina Karell ihmeellisen unen.