Onko ajatellut, toivonut, pelännyt? Onko uneksinut heidän kodistaan? Sinne Miina istuttaa ikkunan alle puutarhan sireenineen, orjantappuroineen, Taavi veistää penkin, jolla he voivat istua sunnuntai-iltoina. Kunhan aika rientäisi, kunhan hän pian tulisi! On niin paljon puhuttavaa…
Hän tulikin varhain, jo ennen suurusta. Isäntä otti hänet vastaan ja vei kammariin. Miina tervehti syvällä niiauksella ja sai tarjota hänelle kahvia. Sitten päätettiin kuulutuksesta ja häistä ja parin tunnin perästä otti sulhanen jäähyväiset.
Morsian katseli omituisen tunteen vallassa hänen jälkeensä. He eivät olleet vaihtaneet ainoaa sanaa siitä kaikesta, minkä Miina tunsi mielessään liikkuvan.
Eikä se parantunut, kun Taavi seuraavilla kerroilla kävi heillä. Isä vain tiedusteli pelloista ja sukulaisista. Miina itki usein tuskastuneena, ei tietänyt oikein miksi.
II
Neljä viikkoa he olivat olleet sulhasena ja morsiamena, kun Taavi yhtenä aamuna tuli pyytämään Miinaa kanssaan Haapaniemeen. Vanhemmat hiukan neuvoteltuaan päästivät hänet menemään.
Tie oli niin märkää, että oli täysi työ varjella itseään kastumasta. Miina käveli edellä, Taavi perässä. He hyppelivät kiveltä kivelle, pitelivät kiinni aidoista ja Taavin täytyi välistä taitella puitakin tielle, kun sen poikki virtasi kokonaisia puroja. Kerran kantoi hän Miinan selässään kuivalle ja sen jälkeen tulivat he ikäänkuin tutunomaisemmiksi, rupesivat kävelemään rinnatusten ja Miina tarttui Taavin käteen, ottaessaan häneltä niitä kukkivia pajunoksia, joita Taavi oli taittanut tienlaidasta. Kun tultiin Haapaniemen maalle, lämpeni Taavi puhumaan. Hän kertoi Tuusjärvestä, lapsuutensa kodista ja jota enemmän hän kertoi, sitä totisemmaksi kävi Miina. Hän astui niin mietteisiin vaipuneena, että oikein oli huutaa pelästyksestä, kun metsästä hyökkäsi esiin musta, relluinen pieni koirarakki, haukkuen heitä vastaan. He olivat silloin mäen rinteellä, ylempää kuului kirveeniskuja. Mies oli siellä kyyryllään veistotyössä ja hirsiläjällä istui pitkännäköinen nainen käsitöineen.
Taavin täytyi nauraa Miinan säikähdystä. Ihmiset mäellä olivat hänen veljensä Hermanni ja tämän vaimo.
— Niiden kammarihan se jää meille vapaaksi, siksi kun menemme naimisiin. He rakentavat itselleen kauppapuodin tähän.
Tie oli kääntynyt. Mäen takaa aukeni sileä, hiekkainen järvenranta. Jää oli kohollaan, mustana, lyijynkarvaisena, siellä täällä jo tulossa esiin vettä. Vastapäätä näkyi niemi ja niemellä harmaa talo pitkine aittarivineen aukeitten peltojen keskellä, rannalla joku puu. Niemen toisella puolella oli aava selkä ja lahden pohjassa petäjikkö. Sen tumma vihreys oli ainoa, joka toi vaihtelevaisuutta taivaan, järven, peltojen ja huoneitten harmauteen. Talo niemellä oli Haapaniemi.