— Tämä on Aitjärvi. Torppa tuolla on Hannula, jossa isä on syntynyt. Siellä vallitsee nyt oikea miesten komento, sillä vaimoa siellä ei ole minkäänlaista, ei piikanakaan. Vanha ukko käy karjassa, pojista on yksi kivulloinen ja hän lypsää lehmät ja keittää ruuan, toiset hoitavat maanviljelyksen.
Taavi taipui rannalta ottamaan kuivanutta kaislaa. Miina seisahtui äkkiä hänen eteensä ja painoi kädet rinnalleen. Hänen poskensa oli punainen kuin kypsä mansikka ahon rinteellä ja kasvoilla kuvastui tuska.
— Minä niin pelkään, etteivät ne tule minua kärsimään sinun kodissasi, sanoi hän.
— Kärsimään sinuako? Kuka ei sinua meillä kärsisi?
— Isäsi, sisaresi, tuo veljesi vaimo Alviina.
— Älähän nyt! Kyllä ne kärsivät. Isä ei ole tänään kotona. Aina on niin hyvänluontoinen, Maijastiina nyt on koukkuleuka, "tämän talon koira", joksi ne häntä haukkuvat, mutta ei häntäkään pidä pelätä.
— Onko Hermanni veljelläsi paljonkin joukkoa?
Taavi naurahti.
— Ei muita kuin Alviina ja Moppe, se koirarakki, joka on heille rakas kuin lapsi. Hermanni saattaa juomapäissään lyödä vaimoaan, mutta Moppeen hän ei koske.
Tien syrjässä oli matala kallio, sileä kuin permanto. Petäjien seassa siellä seisoi valkorunkoisia koivuja ja pylväittensä nojassa keinu. Miina säpsähti tätä näkyä. Keinu oli harmaantunut, niinkuin puu on parin talven sateitten jäljeltä ja liitekohdista välkkyi uutta rautaa ja valkoista paikkaa. Joku käsipuukin oli veistetty uudestaan ja lastuja oli lentänyt ympärille. Ei mitään muuta merkillistä näkynyt.