— Tämä on meidän keinumme. Aina aikoo kutsua tänne vieraansa illalla, selitti Taavi. — Etkö ole kuullut siitä puhuttavan? Sanovat sen olevan huonossa huudossa.
— Olenhan minä vähän.
Miina kierteli. Taavi puhui keinusta niinkuin mistäkin leikkikalusta ja Miina oli kauhulla odottanut näkevänsä kortinpalasia ja pullonsirpaleita sen yhteydessä.
— En minä kiellä, ettei täällä olisi vähän liiaksikin leikitty. En aina ole ollut mukana heidän kortinlyönneissään. Kyllä siitä sentään liikoja kielitään kylällä. Tässä on meidän suurin peltomme.
He sivuuttivat laajoja vainioita uusine aitoineen ja nurinkynnettyjä kesantoja umpeen menemäisillään olevine käyrine ojineen. Pari miestä purki aumaa ja kolmas teki kuormaa. Viisi mahtavaa aumaa seisoi vielä ihan koskematta. Ja Taavi selitti koko ajan, miten paljon kylvettiin mihinkin peltoon, miten paljon ruista oli teossa, miten suuret metsäviljelykset olivat. Kaskien määrät olivat hämmästyttävät. Riihen ohi kulkiessa kuului olkien kahinan joukosta miesääniä ja naisääniä sekaisin.
— Tuli näin sopimattomaan aikaan aumojen purkaminen. Aiottiin jättää ne syksyyn, mutta koska nyt ovat niin ahtaat ajat ja ihmisiä yhtenään käy pyytämässä.
— Antaako isäsi rukiita lainaksi?
— Onhan se antanut.
Taavi pujahti siinä kohden aitan solaan ja Miina seurasi häntä. Karjapiha alkoi melkein heti tuvan oven alta, ei missään ollut puuta taikka pensasta, ei kuin musta karjan sotkema maa ja tuparakennuksen kivijalassa kapeana reunana vihreää nurmea. Huoneita oli sikin sokin kaikkialla, pienempiä ja suurempia. Yksi oli syrjempänä, erillään, ja siinä oli punainen ovi. Taavi viittasi siihen.
— Tuo on nyt se Hermannin ja Alviinan huone.