— Jossa siis me tulemme asumaan, ajatteli Miina.
Porstuassa tuli Aina hymyillen vastaan. Hämillään Miina ojensi hänelle kätensä, eikä Ainakaan oikein tietänyt, mitenkä käyttäytyä. Molemmat punastuivat ja niiata nytkäyttivät. Taavi meni heti tupaan. Vilahdukselta Miina saattoi ovesta nähdä pitkän, laihan naisen, jonka hän arvasi Maijastiinaksi. Aina saattoi Miinan kammariin istumaan ja kun he olivat maininneet pari sanaa ilmasta ja tiestä, livahti Aina matkaansa.
Porstuassa hän seisahtui ja rupesi nauramaan hiukan väkinäisesti ja tukahdutetusti, ettei kuuluisi. Sitten hän kuunteli, mitä se morsian siellä tekisi, mutta morsian mahtoi istua liikkumattomana, mahtoi sitäpaitsi ajatella, että ilma huoneessa oli ummehtunutta. Aina päätti tehdä sinne tulen. Mutta ensin hän vielä kuunteli naurua riihestä, heilautti päätään jotta sai kapean palmikon läikähtämään olkapään ylitse rinnalle, sitoi sen nauhan ja kääräisi hiustensa päätä kiehkuraksi sormiensa ympärille. Samassa avautui ovi ja kynnykselle ilmestyi Maijastiina. Oven pielessä lepäsi hänen luiseva käsivartensa, joka päättyi petolinnun jalkaa muistuttavaan käteen. Kynnet olivat pitkät ja käyrät ja nahka ryppyisää, likaisen ruskeahtavaa. Hänen pumpulikankaasta tehty palttoonsa oli lyhyt, kiinni rinnalta yhdellä ainoalla napilla, kaulus oli ainaisen käyttämisen tottumuksesta kääntynyt kovaksi molemmille puolille kuin tärkätty miehen kaulus ja sen alta näkyi paljas kaula. Hame oli hänellä melkein ainoana vaatekappaleena, paitsi tuota mekkoa. Se riippui lyhyenä laihan ruumiin ympärillä. Kintut olivat sukattomat, jaloissa oli nahkatohvelit, jotka käydessä kopisivat ja laahasivat. Maijastiinan ääni oli karkea ja venytetty.
— Tässäkö sinä seisot kuuntelemassa riihimiesten rähinää, senkin heilakka!
— Minä menen tekemään valkeaa, vastasi Aina välinpitämättömästi.
— Valkeaako kesällä? Paleleeko sinua nyt? No joudu sitten. Ja anna veljesi morsiamelle kahvit. Sellaista se on kun on isäntä poissa. Pitää mennä noille opettamaan…
Ja hän ohjasi askeleitaan riiheen päin ja puheli itsekseen koko matkan. Kun Aina jo oli vienyt puusylyksen kammariin, kuului yhäkin hänen äänensä. Miina istui ihan samassa asennossa, johon Aina oli hänet jättänyt ja katseli levottomasti oveen. Mutta se jota hän odotti, Taavi, viipyi tulemasta. Aina lateli puita pesään ja siinä kumarassaan oli hän pehmeäliikkeinen ja notkea kuin pajuinen vitsa. Selkää alas kiemurteli ohut, tumma palmikko.
— Tämän huoneeni jättivät talvella kylmille ja panivat minut sänkyineni päivineni isän huoneeseen, sanoi hän nyrpeästi.
— Miksi ei tätä sitten lämmitetä talvella?
Aina päästi pienen naurun.