— Haapaniemen isäntä ei ole parempia kuin saunakestin lapsi, syntynyt on siinä Hannulassa Aitjärven rannalla, jossa nyt asuu Antti ukko poikineen.
— Ja mimmoiseksi mahdiksi se nyt on paisunut!
— Näin minä sen jo tyttönä ollessani markkinoilla. Voi niitä päiviä! Miten monta tyttöä lienee eläessään vietellyt, miten monta syntiin saatellut…!
— Tuo Aina tytär on ihan isänsä näköä ja luontoa. Ja heittiöitä ovat kaikki pojat. Äiti niillä kuitenkin kuului olleen kunnon ihminen. On sekin raukka saanut kärsiä. Se Hermanni kuuluu olevan vaimolleen niin paha…
Miina kuunteli kankeana, uskaltamatta katsella ympärilleen.
— Mutta se keinu, sitä vastaan pitäisi oikein papin saarnata, sillä eivät ne vähemmällä sitä heitä. Josta leviää sellaista pahennusta, jossa vietetään niin rumaa elämää, ettei siitä ilkeä puhua…
Kanteleen emännän lause jäi kesken, sillä Haapaniemen tytär astui sisään Ristolan Santran seurassa. Niiata nytkäyttäen hän tervehti kaikkia ja kaikki niiasivat hänelle takaisin.
— Kuinka monella hevosella te olette täällä? kysyi Santra kaataessaan kahvia, jotakin sanoakseen.
— Kahdella vain, toisella Hermanni ja Alviina, toisella Taavi, Kalle ja minä. Palvelijat tulivat jalkaisin.
— Maijastiina on kotona tietysti?