— Tietysti. Mihinkähän tuo kotoa…!
Aina loi silmänsä alas ja hörppäsi kahvia. Hänen kätensä olivat vilusta punertavat, mutta pienet, vasemman käden pisimmässä sormessa hänellä oli leveä hopeasormus, jonka kannassa kiilsi punainen kivi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pitkät niinkuin hänen veljensäkin, tukka oli musta, sileästi työnnetty pois otsalta. Emännät katselivat häneen totisesti eivätkä pitkään aikaan puhuneet mitään keskenään. Yksi toisensa perästä he sitten jättivät huoneen. Tytöt jäivät sinne yksin, mutta mieliala pysyi kankeana. Santra painui äkkiä alas Ainan kättä kohden.
— Aika korea sormus! Ei tuollaista anna muut kuin sulhaset.
Ainan koko olento lensi hymyksi. Värähtelevien silmäkansien alta aukeni silmä niin täynnä vallattomuutta ja säteilevää, leikkivää veitikkamaisuutta, ettei Miina hämmästykseltään saanut sanaa suustaan.
— Sulhaselta? Mitä vielä! Minä sen löysin, oikein totta.
— Sieltäkö keinun juurelta? kysyi Santra.
Ainan silmä oli jo peitossa pitkien ripsien alla ja keinua mainitessa levisi puna hänen poskilleen.
— En sieltä! Talvella minä sen löysin — ja tuvan permannolta. Pistin sormeeni, periköön siitä oikea omistaja.
Hän nauroi. Miinalta oli kaikki naurunhalu poissa. Haapaniemen tyttären nauru ei houkutellut muita tyttöjä nauramaan. Miina tarkasti häntä ylpeästi. Hän oli vartaloltaan lyhyenläntä, hento ja notkealiikkeinen kuin kissa. Oliko hän kaunis? Eipä Miinan mielestä. Mutta ei hän myöskään ollut ruma. Kun olisi saanut selville, mitä kaikkia hänen silmiensä kiilto sisälsi. Niissä oli tuhansia vivahduksia.
Viimeinen minkä Miina hänestä sinä päivänä näki, oli kuinka hän seisoi papin edessä pöydän ääressä, tavaellen alkua Johanneksen evankeliumista. Pappi hänelle ankarasti muistutti, että sisälukua on parannettava ensi vuodeksi.