Taavia Miina ei saanut nähdäkseen kuin vilahdukselta. Eikä Taavi sitten koko talvena tullut sille puolelle käymään. Huhu vain silloin tällöin toi hänestä tietoja.
Hän haihtui jo Miinan unelmista, hänen kuvansa ei häirinnyt häntä päivällä ja usein kului pitkiä aikoja, jolloin ei Miina häntä edes muistanut. Hän sen huomasi itsekin ja iloitsi siitä. Sillä olisihan se ollut suoraa hulluutta se meneminen Haapaniemen pojalle!
* * * * *
Yhtenä sunnuntai-iltana oli Miina viipynyt kylällä tavallista myöhempään. Oli ollut koolla muitakin nuoria ja oli leikitty. Yhdessä tytöt sitten läksivät kotiin. Ilta oli tyyni, ei ääntä mistään. Lunta oli vain siellä täällä, päivällä oli kaikki ollut sulaa, mutta yöllä oli taas kylmännyt. Taivas loisti kirkkaina ruskoina, kuun puolisko näytti kalpealta niiden rinnalla. Tytöt yltyivät laulamaan niin että raikui metsässä. Miina erosi heistä omalle tiehaaralleen, mutta ei heti malttanut mennä kotiin, vaan jäi, pellon aitaan nojautuneena, seisomaan ja katselemaan illan kauneutta.
Hän oli niin nuori, poski punersi hienoihoisena, silmät olivat harmaat kuin vesi, tukka oli vaalea ja otsa korkea ja vapaa. Vaikka hän olikin ruumiiltaan hento, oli hän terveen näköinen, kasvoissa oli jotakin miettivää, surumielistä, yksin hymyillessäkin.
Ilta oli niin hiljainen ja ihana, että olisi tahtonut itkeä.
Kuin haudasta astui kätköstään tuo kaiho, tuo kuva, jonka Miina luuli unohtaneensa. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Taavi muistui mieleen niin elävästi.
Kun Miina astui porstuaan, raoitti äiti kammarin ovea ja kutsui hänet sinne. Isä, joka tavallisesti tähän aikaan jo makasi, istui sängynlaidalla, puoleksi riisuttuna. Miina kääntyi selinpäin valoon ja näki isänsä omituisen ilmeen ja hymyn, jota hän hymyili sellaisissa tilaisuuksissa, jolloin hänen oli vaikea puhua.
— Olinko minä liian kauan? kysyi Miina, peläten että he häntä epäilivät, tai että he kasvoista saattoivat lukea hänen tunteensa.
Hänen sydämensä sykki, veri nousi poskille ja tuli halu peittyä maan piiloon, ihmisten näkyvistä kauas pois.