* * * * *

Hannulan saunassa, vanhimpana seitsemästä lapsesta oli Juhana syntynyt. Isä oli renki, äiti piika, toinen oli myötäjäisinä tuonut yhteiseen pesään ruistynnörin, toinen yksikesäisen mullikan, jonka oli säästöillään ostanut. Ensimmäisen lapsensa syntyessä olivat he saunakesteinä Hannulassa. Ja Juhanan muistot siltä ajalta väikkyivät ikäänkuin saunasavussa. Milloin istui hän penkillä, paljas jalka kippurassa kiikutellen pärekoppaa, joka riippui alas katosta ja jossa veli tai sisar lepäsi viattomuuden unessa. Milloin makasi hän vatsallaan saman kopan ääressä, joka oli nostettu lattialle siksi ajaksi kun saunaa lämmitettiin. Milloin hän yritti karata ja isä sai hänet kiinni käsipuolesta, silloin seurasi selkäsauna. Hänet tuotiin takaisin saunaan ja siellä kuluivat hänen päivänsä kunnes isä rupesi torppariksi ja Juhana pantiin paimeneen.

Väljään metsään, jossa ei kukaan kieltänyt! Hän nautti vapaudestaan aavistamattomalla riemulla, hoilotti ja huusi kallioilla, särki huvikseen linnunpesiä, ajoi edellänsä karjaa ja ratsasteli kylän hevosilla, jotka kävivät haassa laitumella. Isälle vietiin kanteita, poika sai selkäänsä, karkasi kotoa ja tuotiin takaisin. Lempeä äiti itki hänen tähtensä, isä kohteli kovuudella, mutta olisi mielellään pitänyt hänet apunaan torpassa. Pojan halu veti maailmalle. Rippikoulun käytyään läksi hän sovinnolla kodistaan ja pääsi rengiksi taloon, josta renki keskellä vuotta oli ajettu pois. Sitten hän palveli vuoden siellä, toisen täällä, kiersi koko maan, teki työtä kuin mies, joutui riitaan kaikkialla ja suoriutui aina sakoitta käräjistä. Joka markkinoilla hän mellasti, joka tansseissa hän oli johtajana. Raha ei häneltä koskaan kulunut, sillä hän ymmärsi elää toisten kustannuksella, mutta samalla hän sai asiat sellaiseen valoon, että kaikki luulivat hänen tarjonneen ja maksaneen.

Tuusjärven talossa palvellessa oli nuori tytär rakastunut häneen. He menivät naimisiin, asettuivat suurelle torpalle ja elivät yhdessä toistakymmentä vuotta. Silloin kuoli vaimo ja taloon tuli Maijastiina, isännän sukulaisia. Hänen ahneissa käsissään karttui omaisuus ja hänen kurinsa alaisina kasvoivat lapset, mutta Juhanasta katosivat katoamistaan lempeämmät tunteet. Hän rupesi kovaksi kaikille muille kuin lapsilleen, joita hän ei sallinut kuritettavan. Moitittavaa kyllä! Kun maailma moitti hänen poikiaan, moitti hän maailman mukana. Se ei häneen koskenut, sillä hän ei heistä välittänyt. Mutta tytärtään hän rakasti ja tyttärensä rakkautta hän halusi. Sentähden hän ei kieltänyt häneltä mitään. Hän sai vaatetta, hän sai huvitella. Juhanan täytyi nähdä hänen kasvonsa iloisina, tietääkseen, ettei hänen sydämessään vallinnut katkeruus ja viha kotia ja isää kohtaan.

Mutta Ainasta oli ruvennut nousemaan huolia ja maailma syytti häntä, Juhanaa, siitä että tyttärestä oli tullut viekoittelija, joka johdatti kiusaukseen koko kylän nuorison. Isän olisi muka ensiksikin pitänyt hävittää maaltaan se keinu. Mutta kun ei Aina viihtynyt, jollei hän saanut huvitella!

Juhanalta veivät unen nämä ajatukset. Ja niihin hän aina johtui takaisin, vaikka olisi ollut tärkeämpiäkin huolia, velkamiehistäkin oli viime aikoina ollut senverrattomat harmit. Rahoja oli paras säilyttää lukkojen takana, sillä pankitkin saattoivat olla epävarmat, ne kun olivat herrojen käsissä. Vilja oli pantava maailmalle tekemään kasvua viimeiseen kappaan, sillä kappa antoi koroksi kapan. Sata prosenttia! Se kelpasi. Ja oljet tuottivat nekin. Sopisi sitten ensi vuonna heittää pois yhden piioista, koska Taavi ottaisi siihen vaimon syömään.

Ja taas sukelsi muitten ajatusten alta esiin Aina.

Olikohan hän jo kauankin noin käynyt ottamassa jyväaitasta? Olihan se tavallista talonemäntien ja tyttärien kesken, mutta ei hän sentään olisi sitä luullut omasta tyttärestään. Tytär oli nuori, kaunis ja rikas: miksei häntä käyty pyytämässä suuriin taloihin? Ei siksi, että isä olisi tahtonut hänet naittaa, mutta hän olisi mielellään hänen isänään lähettänyt kihlarahoja takaisin ja vihdoin antanut hänet arvokkaimmalle, oikein suuren talon perilliselle. Mutta ne suuret perilliset eivät tahtoneet tulla, huonommat saivat rukkaset, ja löytyi sellaisiakin sulhasia, jotka leikittelivät keinulla Ainan kanssa, ja yöllä tulivat koputtamaan hänen ikkunaruutuunsa… Sellaisia huolia oli hänellä, vanhalla miehellä. Se oli lapsellisuutta koko tämä hänen rakkautensa Ainaan, heikkoutta ja pään vikaa. Toinen komento oli tarpeellinen: keinu kumoon, tyttö työhön…! Mutta jos hän lähtee kodista isälleen katkerana… Pintaa karmi sitä ajatellessa. Äkkiä hän alkoi kuunnella.

Oli tyyntynyt ja väräellen vieri ilman läpi kirkas sävel, sulava kuin linnun liverrys. Tuskin oli kaiku vaiennut, ennenkuin se soi toistamiseen, heleänä ja hellänä, kuollen uuteen kaikuunsa. Sillä tavalla ei huijannut kukaan muu kuin hänen tyttärensä Aina. Juhana seisoi vielä rahojensa ääressä, hän sulki äkkiä kaapin oven ja heittäysi vuoteelleen.

— — —