Tuo samainen Ainan huhuaminen herätti ajatuksia muuallakin.
Hannulassa olivat miehet lypsämässä lehmiään. Antti oli korjannut aitaa iltapäivällä ja työtänsä viimeistellessä kohtasi liverrys hänen korvansa. Kädet ristissä hän sitä kuunteli, tuskin uskaltaen liikahtaa. Kun viimeinen kaiku oli rauennut, otti hän maasta kirveensä ja rautaseipäänsä ja läksi kotiin.
— Kuulitteko? sanoi hän. — Nyt se on päätetty: hänet minä tuon Hannulan pihoille äitivainajan sijalle. Hän on vain hento kukka ja livertelee kuin lintu. Mutta onhan meitä voisilmiä jo täällä ennestäänkin.
Vanha isä pyyhki silmiään kuullessaan puhuttavan vaimostansa.
— Minä olen kauan epäillyt häntä tänne ottaa, sillä hänestä on kuultu pahoja. Mutta veljesi on puhunut puolestasi ja jos tyttö sinua rakastaa, niinkuin sinä häntä, niin Jumala teitä siunatkoon. Olkoon minusta se kaukana, että pyytäisin erottaa sitä, mitä rakkaus on yhteen sovittanut.
Antti nojasi rautalapioonsa, kädet ristissä. Sitten hän nosti päänsä.
— Nyt minä pukeudun ja riennän keinulle nuorten joukkoon näkemään, kuinka äidin punakantainen sormus kiiltää minun antamanani kihlasormuksena morsiameni sormessa.
V
Kalliolla metsän laidassa, tien varrella oli Haapaniemen keinu. Järven aava selkä aukeni siinä näköalaksi.
Ilma oli kokonaan kirkastunut ja tuulikin tyyntynyt, mutta maa pysyi sulana. Rannalle oli kokoontunut suuria jäälohkareita ja keskeltä oli järvi avoin, syvä ja tyyni. Sulamattomat jääkappaleet uiskentelivat taajassa, rauhallisesti, tuskin liikkuen paikalta.