Ei ollut sinä iltana kalliolla väkeä niin paljon kuin muulloin, sillä yksin lauantai-iltana ehtivät kaikki nuoret keinulle. Vain kymmenkunta poikaa ja pari kolme tyttöä oli tullut viettämään Haapaniemen tyttären nimipäiviä.
Aina istui kivellä, kohennellen pitkällä kepillä tulta, jonka päällä, seipään nenässä kahvipannu porotti. Kannolla hänen vieressään soitti hanuria Maunu, nuori naapurinpoika, joka Ainaa tavoitteli kullakseen. He kumartuivat vastatusten, kiistelivät, sopivat, nauroivat ja joskus sai Maunu kierretyksi kätensä tytön kaulaan. Keinussa kiikkui toisia toveria, toisia käveli kalliolla, Kalle ja yksi miehistä olivat lähteneet rantaan. Mies osoitti pulloa taskussaan ja kysyi:
— Tottahan teiltäkin tuodaan?
— Kyllä, kyllä, kunhan Hermanni tulee. Hänellä ovat viinavarat.
Ja Kalle keksi suuren jäälohkareen melkeinpä kiinni rannassa, hypähti sen päälle ja meloutui sillä seisoen pitkin rantaa. Ympärillä humisi petäjikkö, linnut lauloivat, käki kukkui ja selällä uivista jäistä läksi kylmiä henkäyksiä. Kalle huvittelihe hetken yksinään, mutta loi sitten katseensa rannalle.
Onkos siellä neitosten joukossa yhtään ainoaa, joka tahtois poloisen poikasen kanssa kovan onnen jakaa?
lauloi hän ja huitoi käsiään.
— Joka tahtoisi poloisen poikasen kanssa kylmän jääpalan jakaa? pisti
Aina nauraen väliin.
Tytöt olivat heti valmiit heittämään keinun mennäkseen Kallen seuraan. Mutta keinuvat miehet eivät seisahduttaneet vauhtia. Hurjemmin ja hurjemmin keinu kiikkui, sen liitteet rusahtelivat. Tytöt huusivat ja lupasivat heittäytyä suin päin maahan. Miehet pitelivät heitä kiinni. Ja siinä syntyi molemminpuolinen kina, itku toiselta, nauru toiselta puolen ja vauhdin yltymisestä piti huolta kaksi miestä, seisoen keinussa.
— Paremmin, paremmin! huudahteli Aina mättäältään, vaikka meno häntä jo hirvitti.