Hiki valui jo hänen otsaltaan ja päätä rupesi pyörryttämään, kun jokin jalka äkkiä asettui hänen eteensä. Avosylin hän ryntäsi jalkaa kohti ja tapasi silloin kiinni käden, jonka sormessa oli kannallinen sormus. Se pujahti voimakkaalla nykäyksellä hänen kädestään, ennenkuin hän sai viskatuksi huivin silmiltään.
— Kenenkä minä tapasin kiinni?
Joukko kerääntyi hänen ympärilleen.
— Sinä katsoit, rupea uudestaan! Salaa vilkaisit!
— Enpä katsonut. Kenen käden minä tapasin kiinni? Siinä oli kannallinen sormus.
Helisevä nauru kuului ja Aina juoksi pakoon, kalliota alas, Antin ryöstetty lakki kädessä. Hiekkarannalla Antti hänet saavutti ja asettui hänen eteensä. Tyttö oli paljain päin, palmikko oli auennut, hän heitti lakin Antin kasvoille, hampaat välkkyivät, silmät tuikkivat. Mies katsoi häneen lumottuna, unohtaen kaikki, hänen kätensä riippuivat laimeina, hänen tukkansa liehui silmillä. Totisille kasvoille valui hellä hyvyys.
— Aina, sinutko minä tapasin? Mutta se oli kuin miehen käsi. Vai sinä se olitkin! Missä on sormus, äitini sormus?
Aina ojensi hänelle tyhjät kätensä.
— Sormus?
Antti hämmentyi ja Aina ojensi hänelle yhä uudelleen tyhjiä sormiaan.