Kokoonnuttiin tupaan veisaamaan lähtövirttä. Sulhanen ja morsian seisoivat rinnatusten keskellä lattiaa, ympärillä olivat vieraat, laulaja oli syrjemmällä. Hän seisoi lakki kourassa niinkuin hänen tapansa oli ja kirkui läpitunkevalla äänellä surullisia nuottejaan. Oli ihan hiljaista, paitsi naisten nyyhkytyksiä, aurinko paistoi, tomupilvet leijailivat, ulkoa kuului hevosten hirnuntaa. Morsiamen pää oli painuksissa ja hänen katseensa tuijotti hunnun lievettä, jota hän hyppysillään repieli rikki. Oven suussa seinään nojaten seisoi äiti. Hän oli itkenyt niin paljon, ettei hän jaksanut itkeä enempää. Mutta isä nyyhkytti ääneen ja hieroi hihallaan kasvojaan kuiviksi.
Sitten kaikki hajosivat etsimään kapineitaan ja jättämään hyvästiä. Aitassa köytti äiti Miinan ylle vaatteita sateen varalta. Ympärillä oli kova tungos, langettiin pimeissä nurkissa, kompastuttiin vakkasiin ja naurettiin salaa, ettei häirittäisi morsiamen lähtösurua.
Hän syleili pitkällä syleilyllä vanhempiansa, kiittäen heitä kaikesta ja kätteli kaikkia kotiväkiään.
Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ukkosilma näkyi etenevän. Väki viipyi pihamaalla, miehet pitelivät hevosiaan. Sulhasen liinaharja hevonen talutettiin porstuan kynnykselle. Sen selkään oli levitetty kirjava loimi. Miina astui kotinsa kynnyksestä, puhemies tarttui häneen ikäänkuin hän olisi ollut jyväsäkki, ja nosti hänet hevosen selkään. Isäntä ojensi hänelle kätensä, likellä olevat huomasivat, että siinä oli sadanmarkan seteli.
— Siinä on sinulle, että saat edes röijyysi napit, sanoi hän.
Miina kiitti, sulhanen hyppäsi hänen taaksensa hevosen selkään ja otti ohjakset. Koko saatto läksi liikkeelle, edellä pelimannit ja laulajat, sitten se hevonen, jonka selässä morsiamen vaatevarasto oli suurissa säkeissä. Miehet ratsastivat, naiset kävelivät. Ei heitä ollut suurikaan joukko, sillä on tapana viedä ainoastaan lähimmät ystävät häihin sulhasen kotiin. Läksiäiset vietetään morsiamen sukulaisia ja tuttavia varten, häät ovat sulhasen omaisia ja tuttavia varten.
Taivas oli yhäkin raskaassa pilvessä, tie märkää ja liejuista, puitten oksista tippui vesikarpaloja, lehdet kiilsivät. Oli niin hiljaista ja painavaa kuin rajuilman liketessä, kaiuttomasti kalkahti metsästä lehmänkello, pilvet riippuivat hajallisina lohkareina, ikäänkuin lankeamaisillaan alas maan päälle. Ratsastavien täytyi ajaa hitaasti ja varovaisesti, jalan astuvat naiset pääsivät heistä edelle pitkiä matkoja. Välistä iloinen puhemies läksi ajamaan heitä takaa. Ohjasperillä hän läjähytti hevostansa kylkeen, jotta tämä rupeaisi juoksemaan. Ylt'ympärille pärskyi silloin liejua ja syntyi kuliseva ääni niinkuin syntyy, jos järven savipohjaan on upottanut jalkansa ja vetää sitä sieltä ylös. Vähitellen, ilman edelläkäyvää tuulta rupesi lankeamaan tyyntä, hiljaista sadetta.
Sulhanen jutteli miesten kanssa vuodentulon toiveista. Sadetta oli tullut aivan tarpeeksi, olisi jo saanut olla poutaa. Miina istui ääneti. Taavi oli häntä niin likellä, että hänen käsivartensa hevosta ohjatessa syleilivät häntä. Siinä oli niin hyvä olla. Kunhan matkaa vain kestäisi vaikka koko elämän ajan. Mutta samalla alkoi Miinan mieleen hiipiä pelon tunne ja se kiihtyi, jota likemmäksi Haapaniemeä tultiin.
Pitoväki siellä oli kaikin puolin toisenlaista kuin Kanteleessa: mahtavia talonemäntiä, kaulassa kultavitjat ja käsissä tusinoittain sormuksia. Toisilla oli silkkihameetkin. Kaupungista oli tuotu oikein ruuanlaittajatar. Illanviettäminen kului muutoin, niinkuin pidoissa tavallisesti, syöden, juoden ja tanssien. Isäntä itse johti vieraitten huvittamista. Hänestä oli kaikki kärtyisyys poissa, hän näytti nuortuneen kymmeniä vuosia, kun hän istui poikansa morsiamen rinnalla ja lasketteli leikkipuheita. Suupielistä vain eivät poistuneet syvät viivat eikä silmistä lähtenyt läpitunkeva tuli. Maijastiina ei tullut tervehtimään vieraita, vaan luikki ympäri arkivaatteissaan paljaat jalat pistettyinä tohveleihin. Hän piti kurissa palvelijoita ja vahti epäluulolla kaupungista tuotua ruuanlaittajatarta. Moppe näytteli suurta osaa, se kun yhtämittaa oli pelastettava tanssivien tieltä.
Vieraitten joukossa oli muuan nuori mies, sulhasen kaukaisempi sukulainen, Aaretti Silvenius, joka oli viettänyt suurimman osan iltaa Ainan kammarissa Hermannin ja muutamien muiden miesten seurassa. Hän oli lyhyt ja lihava, iho hieno ja helakka, tukka vaalea, silmät vilkkaat, ylähuulessa pienet viikset. Hänen pukunsa oli hyvin hieno, silmälasit riippuivat nauhassa kaulan ympärillä ja käytökseltään hän oli aivan kuin herra. Herraksi häntä kutsuttiinkin, sillä vaikka hän oli alkanut uransa puotipoikana maalaiskauppiaalla, oli hän kohonnut niin, että hän nyt oli perustanut oman liikkeen naapuripitäjän kirkonkylään. Sattumalta hän oli joutunut tänne häihin, sillä oikeastaan hän asioitten tähden oli tullut tapaamaan Haapaniemen Hermannia, joka hänen kauttansa oli tilannut tavaroita kauppapuotiinsa.