Miina pyysi pyytämistään. Taava tuijotti eteensä totisena ja miettivänä, ikäänkuin hän olisi tahtonut käsittää jotakin mahdotonta.
— Älä katsele noin synkästi, mennään tanssimaan. Ne kaipaavat meitä.
Mikä jyrinä tuo on? Tuleeko ukkonen? Kuuletko?
Miina näytti hätääntyneeltä. Pilvi oli tulossa taivaan laidalla ja hienoja punertavia hattaroita liehui ilmassa. Taava ei liikahtanut. Vihdoin hän tarttui Miinan käteen.
— Minä tiedän nyt sen, jota en varmuudella ole mistään saanut tietää, sanoi hän.
— Hyvä Taava, mitä sinä tiedät? Et mitään. Minähän en ole sanonut mitään.
Miina koetti häntä johtaa aittaan, etteivät muut kuulisi heidän puhettaan, sillä Taava ei näyttänyt muistavan karttaa ketään. Lattialle hän heittäysi istumaan ja lausui katkonaisia sanoja.
— Hän siis, joka Haapaniemessä kokoaa rikkauksia, hän on isäni! sai hän vihdoin sanotuksi.
Miina teki käsillään liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tukkia suun, joka lausui salaisuutta, jota hänen omaisensa kärsien olivat kantaneet monia vuosia, sanaa hiiskumatta. Rikoksen tekijä oli hänen miehensä isä, Taavin isä. Miina ei löytänyt sanoja vastaukseksi onnettoman serkkunsa puheisiin ja jos hän koettikin lohduttaa, niin ei Taava olisi häntä kuunnellut, hän vain itki ja väänteli käsiään.
Miinan täytyi jättää hänet aittaan, sillä aamiaispöytä odotti morsianta. Aterian aikana istui hän Taavin vieressä. Tuntui äärettömän pitkältä, sillä virsiä laulettiin alussa ja lopussa, eikä Miinan ollut ensinkään nälkä. Laulajan sitten lasketellessa leikkipuheitaan läksi hän auttamaan äitiään, joka järjesteli viimeisiä kapineita aitassa. He toimivat molemmat ääneti. Kun tuvassa soitettiin lähtöpolskaa, tuli puhemies noutamaan morsianta tanssiin. Ulkona pisarteli.
Omituinen tylsyys oli vallannut Miinan. Tuntui siltä kuin hän jonkun toisen sijasta olisi tanssinut ja viettänyt häitä, kuin hänet olisi määrätty menemään kotoa päiväksi tai pariksi ja sitten taas palaamaan jatkaakseen entistä elämäänsä.