Miina seisoi äkkiä heidän edessään. Hänen huulensa olivat kankeasti suljetut ja päinvastainen pyyntö leimahti jokaisesta hänen katseestansa. Taava sen hyvin huomasi. Hetken kuluttua Miina veti Taavin syrjään.
— Lupaa Taavi, ettet pyydä Taavaa Haapaniemeen! pyysi Miina.
— Miksei? Saathan sinä pyytää kenen tahdot. Kutsu vain!
— Mutta minä en saa tahtoa. Lupaa, ettet…
Taavin täytyi nauraen luvata, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä Miina tarkoitti. Ja he riensivät tanssiin. Mutta Miinaa ajoi levottomuus paikasta toiseen. Kun he sattumalta joutuivat Taavan kanssa kahdenkesken, kysyi Taava:
— Mikset sinä minua tahdo Haapaniemeen?
Miina punastui.
— Minä olen jo määrännyt, kutka sinne tulevat enkä tahtoisi pyytää liian monta.
Mutta hän tunsi, ettei Taava uskonut hänen sanoihinsa. Hän veti häntä kädestä syrjemmälle. Suuren koivun alle he seisahtuivat.
— Miksi sinä sitten sinne tahtoisit? Minä vakuutan, että minä sinusta pidän jo äiti raukkasikin tähden, mutta minä en voi… Siitä ei tulisi hauskaa sinulle eikä minulle. Sinä varmaankaan et ymmärrä, mitä minä tarkoitan, mutta älä kysele hyvä Taava…