— Kuinka sinä olet päivettynyt, sanoi hän.
* * * * *
Ihanat olivat varhaiset aamut, kun koko väki läksi elonleikkuulle. Maa oli kasteesta märkänä, jokainen heinä, jokainen lehti ja kukkanen kimmelsi auringon nousussa. Miina ja Taavi kävivät peräkkäin ja Taavi kantoi molemmat sirpit. Jokainen asettui sitten saralleen aukaisemaan lahdelmaa viljavainioon. Ja kun Miina ja Taavi, lyhdettä nostaessaan, ojentuivat kumartuneesta asennostaan, kohtasivat heidän katseensa toisensa. Taavi yhtyi välillä puheluun, jota leikkuumiehet pitivät keskenään, mutta Miina oli vaiti. He olivat hänelle vieraat eikä hän pyytänyt heihin tutustua, hänellä oli Taavi, ei hän välittänyt muista. Mutta Taaviin hän aina katseli, kun hän nosti lyhdettään ja Taavikin tottui vilkaisemaan häneen takaisin. Noina hetkinä he puhuivat omaa salaista kieltään, jota ei kukaan muu ymmärtänyt, ja Miinalle ne tulivat hyvin rakkaiksi.
Tavallisesti hän läksi hiukan aikaisemmin kotiin valmistamaan ateriaa. Syödessään he puhelivat päivän tapahtumista ja Miina saattoi ilostua niin, että hänen naurunsa ja leikkipuheensa tartuttivat Taavinkin. Syötyään pani Taavi levolle, mutta Miinaa ei koskaan väsyttänyt. Hän järjesti huoneessa, istuutui hetkeksi Taavin vuoteen laidalle tekemään kiusaa hänen unisuudestaan, kiirehti sitten ompelemaan jotakin tai juoksi kitkemään rikkaruohoa siitä aidatusta peltotilkkusesta, jota hän nimitti puutarhakseen.
He olivat onnelliset. Eikä heidän välilleen syntynyt edes erimielisyyttä, riidasta puhumattakaan. Heidän luonteidensa erilaisuus tasaantui itsestään, taistelutta he sulivat yhteen. Varsinkin ennen häitään ja vielä jälkeenkinpäin Miina oli luullut sitä mahdottomaksi, kun he olivat niin erilaisista kodeista lähteneet. Mutta nyt oli lyhyessä ajassa pelko poistunut. Ne pienet huolet, jotka ulkoapäin sattuivat, talonväen riitainen suhde, eivät vaikuttaneet heidän onneensa. Ihmiset sanoivat: eipä tiedä vielä, miten kauan kestää. Miina ei vastannut mitään, hymyili vain itsekseen ja kertoi miehelleen, että niin ne sanovat.
Yhtenä sunnuntai-iltana juoksi Aina Miinan ja Taavin kammariin. Miina oli koko päivän häntä odotellut, sillä hän tuli usein heille viettämään joutohetkiään. Oli satanut, vasta illalla selkeni ilma ja aurinko likeni laskuaan loistavana tulipallona. Aina oli juossut aivan hengästyneeksi, hymy oli hänen kasvoillaan.
— Tulkaa keinumaan, pyysi hän, — emme moneen viikkoon ole käyneet keinulla. Taavi, sinäkin, joka kyllä ennen kävit, nyt sinä aina vastustat. Heitä jo paha pääsi ja lähde mukaan!
Ahdistuksen tunne virtasi Miinan sydämeen. Hän totistui ja vaikeni.
Tyttöhän ei puhutellut häntä. Hän katsoi mieheensä.
— Sepä hauskaa, sanoi Taavi. — Mennään vaan. Tuleeko muita?
— En minä vielä tiedä. Mutta jos minä huijaan, niin kyllä niitä tulee!