Aina oli niin iloissaan, että hän pyöri Miinan ympärillä ja syleili häntä. Miina työnsi hänet luotaan ja sanoi kankeasti:
— En minä tule. Menkää jos tahdotte.
Taavi katsoi häneen hämmästyneenä. Miina punastui ikäänkuin häpeästä ja rupesi kiihkeästi selittämään:
— Siellähän on niin märkää, vaatteet menevät pilalle… Emmekö voisi lähteä järvelle mieluummin?
— Se on totta, myönsi Taavi. — Sinä, Miina, aina ymmärrät niin hyvin.
Mutta Ainaa suututti ja hän esteli. Miinanko tahto tässä taas vallitsi! Hän oli aina niin itsepintainen ja hassu. Ainan teki mieli hiukan kiusata häntä.
— Eihän meillä ole veneitäkään.
— Me otamme ruuhen, minä ja Taavi, esitti Miina.
Hänen kasvonsa kirkastuivat ajatellessa, että he Taavin kanssa sittenkin taas saisivat olla yhdessä.
— Niin, te kahden taas, sanoi Aina tyytymättömästi. — Aina muista erillään. En minä viitsi tulla järvelle.